Lue keskustelun säännöt.
Psykoterapiaa ujouteen? Auttaako?
10.03.2014 |
Kannattaako HYVIN ujon ja yksinäisen ihmisen hakea mielenterveysdiagnoosi ja mennä psykoterapiaan? Onko siitä ihan _oikeasti_ apua, vai onko vain pelkkää lässytystä? Itse olen puhunut ujoudestani ja jännityksestä psykologin kanssa jo pitkään, enkä ole varma auttaako se, koska psykologi ei hirveästi kommentoi mihinkään. Nyt psykologi haluaisi että haen mt-diagnoosin ja jatkan psykoterapiassa. Kannattaako? (Olen opiskelija, ei lapsia.)
Kommentit (13)
Ei kannata. Eikä sinussa ole mitään vialla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut tähän mennessä erittäin halukas muuttamaan itseäni ja kehittymään. Tuntuu vain että psykologi ei oikein ota mihinkään kantaa. Istuntoja on kuitenkin jo +20 takana. Miksi se apu/valmennus alkaa vasta pitkässä terapiassa, onko syy raha? Haluaisin edes jonkinlaisia takeita avusta, ennenkuin sitoudun useiden tonnien hintaiseen rahalliseen paukkuun...
Ujous ei ole mt-ongelma eli siitä et voi saada diagnoosia. Mutta jos sinulla on sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai muuta vastaavaa niin silloin voit saada diagnoosian ja sitä kautta oikean avun.
(Ohis. ujous on persoonallisuuden piirre)
Ihmettelen että minkä diagnoosin sinä ajattelit "hakea" itsellesi? Ujous ei ole sairaus. Psykologilla lienee epäily jostain persoonallisuushäiriöstä tms? Psykoterapia ei ole lässytystä mutta ei myöskään taikatemppu. Se on omaa työskentelyä, terapeutin rooli vaihtelee vähän terapiasuuntauksesta riippuen, mutta koskaan hän ei anna valmiita vastauksia vaan ohjailee jossain määrin keskustelua ja auttaa sinua työstämään asioita. Psykologi ei pysty antamaan psykoterapiaa, jos ei ole saanut psykoterapeutin koulutusta. Jutteluapu on eriluontoista.
Minustakaan ujous ei ole mt-ongelma, mutta psykologin mukaan psykiatrinen diagnoosi on muodollisuus joka vaaditaan KELAn tukeen. Omasta mielestäni en ole masentunut, sen sijaan kylläkin allapäin ajoittain (kuten kai jokainen ihminen?). En täytä masennuksen tai sosiaalisten tilanteiden pelon diagnositisia kriteereitä.
Täytyypä kysäistä tuosta persoonallisuushäiriöepäilystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni oli samankaltainen tilanne. Pohdiskeltuani kauan päätin olla tuhlaamatta vähäisiä varojani (olen myös opiskelija) psykoterapiaan, tajusin jotenkin odottavani sitä että joku antaisi valmiit ohjeet käyttäytymiselle tai ystävien hankkimiselle tai elämälle ylipäätään. Mutta itse se ajatustyö on kuitenkin tehtävä, kävinpä terapiassa tai en, enkä niitä ystäviä terapiakäynneiltä löytäisi kuitenkaan. En ole katunut tätä vuoden takaista päätöstäni, elämäni ei ole erityisen valoisaa vieläkään ja olen yhä ujo ja yksinäinen, mutta hieman vähemmän kuin aiemmin. Vinkkinä sanoisin siis, että mieti mikä on motiivisi psykoterapian aloittamiselle, ja voisitko tehdä asialle jotain jo ilman terapeutin apua. Hän ei valmiita vastauksia tule sinulle tarjoamaan kuitenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten olisi joku harrastajateatteri / kuoro tms. terapian lisäksi? Siinä on positiivisesti pakko voittaa ujoutensa kerta toisensa jälkeen.
Jos kyseessä on sosiaalinen fobia niin kognitiivisesta psykoterapiasta on apua.
Jos koet, että nykyinen psykologi ei sinua osaa auttaa/sinulla ei synkkaa hänen kanssaan, hakeudu jollekin toiselle psykologille. Terapian onnistumisessa on erittäin oleellista se, että asiakkaan ja terapeutin kemiat kohtaavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minulla se oli pelkkää lässytystä. Kävin vuosikaudet terapiassa, ongelmana sosiaalisten tilanteiden pelko ja yleinen arkuus kaikkea kohtaan. Mitään apua siitä puhumisesta puhumisen päälle ei ollut, päinvastoin ongelmat pahenivat kun pohdin niitä ihan liikaa intensiivisen terapian takia.
Lopulta lopetin, ja päätin että hyväksyn itseni sellaisena kuin olen. Enää en ole vuosiin edes yrittänyt pakottaa itseäni sosiaaliseksi tai ei-araksi, ja olen hyvin onnellinen omassa elämässäni.
Yhdyn täysin nro kahteentoista, täsmälleen samat kokemukset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 22:38"]
No minulla se oli pelkkää lässytystä. Kävin vuosikaudet terapiassa, ongelmana sosiaalisten tilanteiden pelko ja yleinen arkuus kaikkea kohtaan. Mitään apua siitä puhumisesta puhumisen päälle ei ollut, päinvastoin ongelmat pahenivat kun pohdin niitä ihan liikaa intensiivisen terapian takia.
Lopulta lopetin, ja päätin että hyväksyn itseni sellaisena kuin olen. Enää en ole vuosiin edes yrittänyt pakottaa itseäni sosiaaliseksi tai ei-araksi, ja olen hyvin onnellinen omassa elämässäni.
[/quote]
Mikähän terapiasuuntaus oli kyseessä?
Itse kävin kognitiivisessa psykoterapiassa sosiaalisen fobian takia, eikä se ollut mitään "lässytystä". Puhuttiin kyllä joo, mutta ihan asiaa ja psykologi oli tosi aktiivinen (niin kuin kognitiivisessa psykoterapiassa terapeutin rooli on). Puhumisen lisäksi sain kotitehtäviä sessioiden välillä ja useamman kerran jalkauduttiin yhdessä vastaanoton ulkopuolelle tilanteisiin/paikkoihin jotka olivat minulle vaikeita (mm. isot tavaratalot, kahvilat uimahalli, kuntosali, jne). Ja kyllä, sosiaalinen fobiani on enää muisto vain.
No ei siitä haittaa ole jos olet motivoitunut oppimaan käyttäytymään uudella tavalla. Kaikki lähtee vain sinusta itsestäsi ja vaatii omien ajatuskuvioiden muuttamista itse. Terapeutti voi vaan auttaa/ valmentaa prosessissa