Miehet halunneet kovin nopeasti kaiken

Minulla on takana pitkä liitto, jonka loppu oli kovin pitkitetty. Siten, että kerkisimme pari vuotta ennen  lopullistakin eroa  asumaan puolisen vuotta erillään.

Tuolloin kerkisin tapaamaan erään miehen, josta todella pidin. Siis aivan tosissani. Hän otti kaikki lapseni huippuhienosta, ihan heti alkuun kun omiaan olisi ollut. Lapset piti hänestä.

Kaikki vaikutti edemmän kuin hyvältä, mutta hyvin nopeasti tämä mies olisi halunnut edetä. Muuttaa yhteen ja ryhtyä hoitamaan jopa nuorimmaisiani, jotta olisin saanut helpommin silloiset opintoni päätökseen. Omaa päätyötään hän teki kotoa käsin.

Kaikki tuo kuitenkin pelotti minua paljon, vaikka olisin itsekin halunnut asua hänen kanssaan ja nousta samasta sängystä joka aamu.

En vaan uskaltanut. Edellinen liitto oli jo tuolloin jättänyt pahat jälkensä.

Laitoin suhteen poikki, selitellen itselleni, että niin on parempi.

Siinä välissä sairastelin ja lasten isä joutui olemaan apuna ja se sitten liukui jotenkin siihen, että hän taas pyöri elämässämme. Päätin sitten antaa toisen mahdollisuuden. Se oli paha virhe, mutta toisaalta. Nyt en antaisi enään edes mahdollisuutta. Minulle varmistui etten ollut aivan terveen ihmisen kanssa ollutkaan.

Nyt lopullisesta erosta on kulunut aikaa. Uskaltauduin tutustumaan ihmisiin, miehiin. Tarkoituksena alkuun josko ihan ystävä-linjalla voisi saada elämään sitä mitä kaipaa. Toisen seuraa ja läheisyyttä.

Nyt (onnekseni) näyttää toistuvan tuo edellinen kokemukseni. Mies on aivan ihana ja todella tosissaan. Mietin, että mistä saisin nyt rohkeutta, että en jälleen päästäisi ehkä elämäni parhainta tarjousta menemään?

Toki jos mies tosissaan on naisen kanssa niin hän myös odottaa, mutta mikä on sopiva aika vaatia odottamista? Mikä menee yli tai on jo hieman liikaa.

Olisikohan minun paikallaan mennä jonnekin asiasta yksinään puhumaan? Voisiko siitä olla apua?

En tahdo myöskään kenenkään siivelle elämään. Minulla on fyysinen terveydentilanne tällä hetkellä sellainen, että tuloni koostuu lähes kokonaan Kelan etuuksista ja jos tulevan kumppanin tulot niihin vaikuttaa alentavasti. Työelämään minusta ei ihan vielä ole, odotan yhteen leikkaukseen.

Kaikki olisi paljon helpompaa jos olisin yksinäinen. Mitäs siinä silloin olisi jos homma ei toimisikaan niin sitten eämä jatkuu.

En vaan halua omia lapsiani repiä sinne tänne ja tonne, mutta paljonko voin vaatia, että minua vakuutellaan, jotta jossain vaiheessa uskaltaisin elää?

Kuinka muut eronneet ovat uskaltautuneet heittäytyä uuteen elämään?

Kaikenlaiset pohdinnat on tervetulleita ja vähänkään vastaavassa tilanteessa olijat/olleet.