Ahdistaako teitä muita PÄÄTTÄÄ, ettei lisää lapsia tule?

Helppoa, yksi lapsi. Heti syntymän jälkeen päätimme, että tämä on tässä ja siitä on jatkettu normaalisti eteenpäin. Ei mitään kaihoa lapsiin enää.

Ei onneksi ole ollut tuollaista. Oli se toki kipeä asia päättää, että lapset on nyt tehty. 2 lasta oli silloin. Kuopuksen ollessa 2v. kuumeilin kovasti kolmatta, mutta mies sanoi tiukan ei:n. Kun kuopus oli 5 v. alkoikin yhtä äkkiä miehen vauvakuume ja kolmas syntyi sitten vuoden päästä. Elämäni suurin virhe. Olisi pitänyt pysyä päätöksessä.

Teetin sterilisaation toisen lapsen synnytyksen yhteydessä. Siinä raskausaikana mietin kyllä, että olenko varma ja olihan se haikea päätös. Tiesin että muuten tulisi vielä vauvakuume ja sen että omat voimavarani riittävät niihin kahteen, ei enempään. Vähän niin kuin omille tunteille stopiksi sen teetin ja kun se oli tehty se oli huojentavaa. Ei tarvinnut enää miettiä, että josko vielä kuitenkin. Voin keskittyä nauttimaan tästä hetkestä ja näistä lapsista.

No, onneksi mulle oli selvää, että jaksan ja selviän korkeintaan kahdesta lapsesta.  Tuo on jännä tuo, entä jos olen hölmö ja neljännen kanssa menee kaikki pieleen ja saan vain katua -ajatusmalli silti :D Mistä sekin oikein tulee? Kertooko vain siitä, että kun ei ole varma mitä haluaa, niin tuo on yksi keino oikeuttaa se päätös, että "ei enempää lapsia". 

Eiköhän se ole kuitenkin erittäin epätodennäköistä. Mikä olisi oikea syy sille, että ette neljännestä selviäisi tai ei sopisi elämäänne?

Ja mikä olisi oikea syy sille, että haluat neljännen lapsen? Ei mikään "ehkä oli tarkoitettu niin"

Hei, hanki elämä. Jos sua ahdistaa se, että teetkö vai et neljännen lapsen niin sulla ei ole koskaan oikeita ongelmia ollutkaan. Ihme jutista länsimaiset pölvästit keksii ongelmia. 

Jokaisella äidillä on aina se yksi syntymättä jäävä lapsi, joka mietityttää. Ei se ole kiinni lapsiluvusta. Kun/jos teet sen neljännen, mietit seuraavaksi sitä viidennettä.

Ei todellakaan. Helpottavaa vain, kun minun vihdoin sallittiin tehdä se päätös.

Hyvin sanottu. Minulla on ihan karmea olo usein siitä ettei ainokaisemme saa sisaruksia. Haluaisin että hänellä olisi edes joku turvanaan kun me vanhenemme. Itse olen aina ollut yksinäinen susi, sisarussuhteet lähes ainoita jotka ovat jatkuneet aikuisikään saakka.

[quote author="Vierailija" time="25.01.2014 klo 21:27"]

Jokaisella äidillä on aina se yksi syntymättä jäävä lapsi, joka mietityttää. Ei se ole kiinni lapsiluvusta. Kun/jos teet sen neljännen, mietit seuraavaksi sitä viidennettä.

[/quote]

Kyllä on tuttua... Siitä huolimatta että lapsia on viisi, ja viimeinen oli puhdas mutta jälkikäteen ajatellen hyvin onnekas vahinko. Pian viidennen syntymän jälkeen mies kävi sterilisaatiossa, ja se ahdisti kovasti VAIKKA itse olin vähintään yhtä paljon operaation kannalla. Jotenkin se ajatus siitä, ettei yhtään vauvaa ja pikkulasta enää särki sydämen... Johtuu jotenkin siitä, että mitä useampi lapsi meille on syntynyt, sitä paremmin ymmärtää lasten ja koko elämän ainutlaatuisuuden. Nähnyt miten viisi lasta on kasvanut omiksi erityisiksi persoonikseen, ja nauttinut lapsi lapselta enemmän heidän kasvustaan ja kehityksestään. Mutta jossain vaiheessa se järkikin täytyy ottaa matkaan, ja tehdä rationaalisia päätöksiä. Mutta pitkään operaation jälkeen tuntui vielä että täytyykö todella... Johtuikohan siitä, että päätös sterilisaatiosta tehtiin raskausaikana ja itse operaatio kun vauva oli parikuinen. Liian paljon hormoneja? Nyt kuopus on 2, ja nautin joka hetkestä, ihan ilman yhtään enempiä vauvoja :)

Aloitus voisi olla minun kirjoittamani. Minulla myös 3 tervettä lasta ja raskaudet ja synnytykset menneet hyvin. Minulla on melko vahva tunne että perheemme on nyt valmis ja se tuntuu toisaalta ihanalta ajatukselta, mutta sitten taas hetkittäin huomaan miettiväni että jos yksi vielä... Ajatus raskaudesta ja vauvasta tuntuu aivan ihanalta, mutta sitten on se pieni mutta. Että jos kaikki ei menekään enää yhtä hyvin ja lapsi olisi esim. vammainen. Kuinka se muuttaisi kaikkien perheenjäsenten elämää rankasti. Jospa sitä neljättä lasta jopa katuisi (voiko omaa lasta edes katua, en tiedä) Mutta kuitenkin, ajatuksesi ovat tuttuja.

Luulen että lapsilukumme jää tähän kolmeen kuitenkin ja luultavasti jään haikailemaan vielä yhden perään, kenties loppuiäkseni. Toisaalta olen joskus lukenut/kuullut että suurella osalla naisia on "yksi syntymätön lapsi". Siis että olisi vielä yhden halunnut, muttei syystä tai toisesta saanut... Jotenkin tuo tuntuu ajatuksena aika kauniilta.

[quote author="Vierailija" time="25.01.2014 klo 21:25"]

Ei onneksi ole ollut tuollaista. Oli se toki kipeä asia päättää, että lapset on nyt tehty. 2 lasta oli silloin. Kuopuksen ollessa 2v. kuumeilin kovasti kolmatta, mutta mies sanoi tiukan ei:n. Kun kuopus oli 5 v. alkoikin yhtä äkkiä miehen vauvakuume ja kolmas syntyi sitten vuoden päästä. Elämäni suurin virhe. Olisi pitänyt pysyä päätöksessä.

[/quote]

Minkä ikäinen kolmas lapsi on nyt? Vai miksi kadut?

Seiska, mä en enää usko tuohon. Meillä ei ole enää yhtään syntymätöntä lasta. Kahden jälkeen soudettiin ja huovattiin (tai siis minä soudin ja huopasin, mies oli tyytyväinen) niin, että kolmas saatiin vasta keskimmäisen ehtiessä kouluikään. Ja sitä kolmannen kaipuuta perustelin juuri tuolla sanonnalla. Kolmannen jälkeen ei kaipuuta koskaan ole tullut, vuosi vuodelta vain syvempi helpotus ja onni tästä kokoonpanosta.

Mulla ei ole yhtään syntymätöntä lasta! Vaan kaksi lasta. Olen 41v. Mutta jos saisin perustaa perheen erään miehen kanssa vielä, niin silloin vain järki sanoisi minulle, että ei yhteistä lasta tämän miehen kanssa. mutta ei onneksi tule tapahtumaan, niin näin on hyvä.

Ei ahdista. Enemmänkin ahdistaisi ajatus että olisi enemmänkin lapsia. Meidän resurssit riittää näihin kahteen.

Minä olin 29v kun mies teetti vasektomian. 3 lasta, joista yksi erityinen. Piti vaan ajatella järjellä, että voimat ei riitä yhtään enempään! Mulla on krooninen vauvakuume, mutta kun ne vauvatkin kasvaa....

[quote author="Vierailija" time="25.01.2014 klo 21:20"]

Itselläni kolme lasta ja ikää kohta 35 vuotta. Joka päivä pähkäilen, vieläkö neljättä yrittäisimme. Takana kolme helppoa raskautta ja synnytystä, kolme ihanaa, tervettä lasta. Toisaalta ajatus, että meidän lapsemme ovat nyt tässä, on huojentava. Toisaalta jatkuvasti kaihertaa ajatus neljännestä.

Kun mietin asiaa, huomaan, että ajatus siitä, että jos yrittäisimme neljättä emmekä yrityksestä huolimatta saisi, se ei tuntuisi pahalta. MUTTA se tuntuu pahalta, että vartavasten PÄÄTTÄISIN, että ei edes yritetä. Että joku ihminen, joka mahdollisesti olisi vielä tähän maailmaan tarkoitettu (en ole uskovainen), ei saisikaan syntyä, koska minä itsekkäästi päätin niin. Tämä ahdistaa minua, enkä tiedä, mitä tehdä. Pelkään, että kaikki menisikin mönkään neljännen kanssa (raskaus, synnytys, lapsen terveys, oma terveyteni tms.) ja kaduttaisi, miksi lähdinkään enää siihen, kun kaikki oli aiempien lasten suhteen jo hyvin. Silti pelkään sitäkin, että kadun neljäkymppisenä, etten uskaltanut ja perheestämme puuttuu se pala, joka siihen oli vielä tarkoitettu.

Miettiikö kukaan muu teistä tämmöisiä? Tunnistatteko tuon tunteen? Siis syyllisyyden siitä, että riistätte joltakin elämän, kun ette halunneet enempää lapsia? Jos, niin kertokaa, miten siitä pääsee vai pääseekö. Vai pitäisikö tätä vahvaa "sisäistä ääntä" kuunnella...?

[/quote]Aloituksen luin, en yhtään vastausta, joten sori jos tämä on jo tullut, mutta miski ihmeessä vielä lisää lapsia?? Jos niitä on jo kolme!?

Te tällaiset ihmiset ette taida juurikaan seurata 'uutisia' tai 'maailman tapahtumia'. Jos , niin ette tekisi kuin korkeintaan sen yhden.

[quote author="Vierailija" time="25.01.2014 klo 21:27"]

Hei, hanki elämä. Jos sua ahdistaa se, että teetkö vai et neljännen lapsen niin sulla ei ole koskaan oikeita ongelmia ollutkaan. Ihme jutista länsimaiset pölvästit keksii ongelmia. 

[/quote]

Ihme, että tämä viesti saa noin monta yläpeukutusta. Minusta voi olla ihan oikea ongelma, vaikka omaan lapsilukuuni tyytyväinen olenkin.

Tunnistan tunteesi :) Sen että tavallaan sanoo "ei" jollekin jossakin odottavalle lapselle. Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin! Itse ajattelen että olen niin hormoneissa uitettu neljän melko peräkkäin syntyneen lapsen jälkeen, että kroppa ja mieli on jotenkin ohjelmoitu ajatukselle aina vain uudesta lapsesta. Ihan kuin biologisesti aivopesty tai jotain. Ja ei, meille ei enää tule lisää vauvoja. Ja kyllä, mietin mitä jos olisi sittenkin syntynyt vielä yksi... Että kannattiko valita se lopullinen ehkäisykeino. Sitten aina kun järjellä mietin niin en enää oikeasti haluaisi enkä jaksaisi sitä syömisiin ja nukkumisiin ja muihin pakollisiin rutiineihin sidottua arkea. En vaikka se vauva olisi kuinka ihana.

Yhdellä tämän kylän naisella on kahdeksan lasta, se minusta vasta hullua onkin. Jos on kyse juuri tästä...

Ei. Olin jo nuorena päättänyt että yli 35 vuotiaana lopetan yrittämisenkin vaikka lapsia ei olisi tullut haluttu määrä, alunperin halusin kolme lasta, mutta kun yksi oli, niin ajattelin että jos sen yhden vielä saisi, tuli sitten 8 vuoden kuluttua viime tipassa kaksoset, ja mies meni heti sen jälkeen steriloitavaksi.

Ei mulla ole koskaan ollut mitään tunnetta, että joku olisi pyrkimässä perheeseemme, ne tuli jotka oli tarkoitettu ja sillä siisti.

Joskus tulee sellainen muutaman sekunnin mittainen haikeus että ei enää omaa vauvaa saa, se muuttuu nopeasti aina helpotukseksi.

Nyt odotan vaan lapsenlapsia lähivuosina, ja sitä että nämä nuorimmat saisi kunnialla aikuisiksi kun eivät ole vielä koulussakaan.