Voiko ihminen olla koko elinikänsä masentunut ja olla saamatta hoitoa siihen?

Ja jos se jatkuu, voidaan sitä alkaa pitää perusluonteena. Mutta toivottavasti hakeudut lääkäriin ja pääset tuntemaan elämää kuten me muut! Aurinkoisia päiviä tästä eteenpäin!

muistan olleeni tällainen 11-vuotiaasta saakka, nyt olen 25.

Tuntuu vaan hyvin vaikealta ajatella, että olisin hoitoa tarvitseva, kun kerran aina olen ollut tällainen. Iso kynnys lähteä hakemaan apua ja alkaa " sairastamaan" tätä pois. En osaa ajatella, että joskus olisin positiivisempi ja näkisin elämän toisin.





3, tiedätkö sinä syyt, miksi olet ollut aina masentunut vai onko se hämärän peitossa?



ap

on kanssa koko ajan pinna kireällä. Ikinä ei ole sellainen rauhallinen, hyvä olo. en tiedä voiko asialle jotain tehdä. Olen yrittänyt muuttaa itseäni, mutta ei se auta.

mutta jonot lienevät pitkät. Pääseeköhän ollenkaan?



Alkaa tuntua siltä, että en voi enää jatkaa näin. Ainakin on pakko yrittää, saisinko tulevista vuosista itselleni tehtyä yhtään helpompia. Masennuslääkkeitä en halua. En suostu uskomaan, että niistä olisi mitään hyötyä.



ap

Ensimmäiset " oireet" muistan tulleen n. 5 vuotiaana vanhempieni eron jälkeen, siis siinä vaiheessa kun asiat alkoi olla hyvin. Nyt on ollut muita vaikeuksia joiden takia olo on mennyt niin huonoksi että menin lääkäriin. Aika mielenterveystoimistoon ens kuussa. Ja olen vasta viimeisen vuoden aikana tajunnut että en oo ihan " normaali" ja myös paljon miettinyt tota lapsuutta, sekin on varmaan pahentanut oloa. T:3.

keskustelemaan helposti ja ilmaiseksi. Käy eka omalääkärillesi puhumassa, että haluasit keskusteluapua.



Mun mielestä keskustelua kannattaa kokeilla ensin ja sitten vasta lääkkeet jos tilanne menee tosi pahaksi. Olen nähnyt liian monta kertaa, että masentunut ihminen turrutetaan lääkkeillä, pitäähän ne tunteetkin joskus kohdata ja se vaan pitkittyy lääkkeillä. Toki masennustiloissa on eroja, mutta tarkoitan, että en ihan ymmärrä esim. sitä. kun tuttavani elämään kuului normaali masennus miehensä kuoleman jälkeen, niin eikun lääkket kouraan. Haloo.

Minä olen ollut masentunut niin kauan kuin muistan. Lapsuuden oloista ne minllakin juontuvat. Tosin lapsuudesta asti on tasaisesti ollut elämässä kaikenlaista pahaa, jonka olen tottunut ottamaan vastaan liian kiltisti. Olo on kuin loppuunkäytetyllä tiskirätillä, kaikki tuntuu hirveän väsyttävältä. Ensimmäinen ajatus joka aamu on: en jaksa tätä.



Koska minulla on lapsia, haluaisin heidän vuokseen yrittää saada mieltäni parempaan kuntoon (joskin epäilen, että voin muuttua). Lasteni vuoksi jaksan yrittää, mutta tuntuu siltä, että kauan en enää pysty heidänkään vuokseen yrittää olla reipas.



Menitkö, 3 terveyskeskukseen ja sitä kautta sait ajan mielenterveystoimistoon vai kuinka? Kauanko sinulla on odotusaika ensimmäiseen aikaan? Oletko ihan hiljattain lääkärissä käynyt vai jo aiemmin? Miten suhatudut, jos he ehdottavat masennuslääkkeitä?



ap

Jos omalääkärille menee keskusteluapua pyytämään, pitääkö hänelle kertoa, minkä vuoksi sitä keskusteluapua pyytää? Hassuahan se, mutta ne haluaisi omalääkärille selvittää elämääni. Ja jos/kun menen psykiatrille, kirjataanko kaikki tiedot tietokoneelle, että sen terveydenhoitohenkilöstö pystyy missä tahansa katsomaan?



ap

Mä ainakin sanoin vaan lääkärille että oon masentunu ja tarttis saada apua. Kirjotti lähetteen ja tarjos lääkkeitä joita en kyllä TK-lääkäriltä ota. No kyllä se kysyi että onko viime aikoina ollu jotain erikoista, siihen vastasin että lasten kans vaikeaa ja läheisen kuolema, ei sitte sen kummempia tarvinnu selitellä. En oikeen osaa päättää mitä mieltä olisin noista lääkkeistä, pitää ensin kattoa mitä mieltä se ylilääkäri on. 3.

en olis halunnu syntyä.

En osaa iloita mistään.

lapsia minulla on,olen eronnut parikin kertaa.

Mikään parisuhde ei toimi alkua pidemmälle.

Kaiken näen mustavalkoisena.

13vuotiaana ajattelin ekan kerran itsemurhaa.

Olen joskus saanut lääkkeitä ja olen käynyt

joskus psykoterapiassa.

Osaan esittää normaalia,ihmisten edessä.

Jopa naureskella,vaikka oikeasti en iloitse

mistään.

..mutta totuuden nimissä on sanottava, että se ei välttämättä auta yhtään. Elän vaimona ja äitinä, hymyilen teennäistä Mona Lisa-hymyäni, keskustelen intohimoisesti ja parannan maailmaa. Silti sisälläni kuuluu vain ääni, joka sanoo "miksi tämä ei tunnu miltään?". Muistatko, kun joskus lapsena odotit kovasti jotain tapahtumaa, vaikkapa huvipuistoreissua, ja kun se toteutui, se oli paras päivä ikinä? Minä löydän itseni tapahtumasta toisensa perään miettimässä että "tää ei olekaan hauskaa...miksi tää ei ole hauskaa??" ja pettyneenä about kaikkeen kys. tilanteessa. Mitään jetset-elämää en elä, mutta olen kyvytön nauttimaan asioista kuten ne ovat. Vein lapseni rannalle alkuviikosta ja päässä pyörivät ajatukset liittyen kuolemaani. Hymyilin, juttelin reippaasti ja kannustin lasta pärskimään vielä kovempaa, mutta pääni sisällä kuului vain "miksi tää ei tunnu miltään?".

Silti kun niitä lomamatkojakin on tullut tehtyä vähintään pari joka vuosi niin alkaa sekin menettää hohtoaan.



Mitä voisi elämään keksiä että sais niitä hyvänolontunteita myös arjessa tai edes viikonloppuisin?



Alkoholi ei maistu joten tuntuu arki ja viikonloput aika samalta puurolta työpäivästä toiseen...