Olen 38 ja raskaana. Uskallanko menna sikioseulontaan? Oletko itse abortoinut, jos lapsi todettu vammaiseksi? Millaisin tuskin elat elamaasi abortin jalkeen?
Haluaisin asiallisia vastauksia niiltä, jotka ovat päätyneet aborttiin esim. Down-sikiön kohdalla. Mietitkö koskaan, millainen syntymätön lapsesi olisi? Tunnetko syyllisyyttä, surua tai tuskaa teostasi? Vai koetko, että teit, mitä piti tehdä?
Itse mietin, uskallanko mennä seulontaan. Mitä, jos lapsi on vammainen - tohdinko pitää sen vai en? Mitä mahdollisesta aborttipäätöksestä seuraa elämääni myöhemmin?
Arvostaisin kokemuksienne jakamista. Vaikka täällä onkin paljon raadollisuutta, asiallinen keskustelu tästä aiheesta auttaisi nyt minua. Kiitos.
Kommentit (16)
suurin osa kehitysvammaisista ihmisistä on täysin normaalin näköisiä ja syntyvät hyvillä pisteillä. ultrassa ei näy mitä aivoissa tapahtuu. olen itse keskiv. kehitysvammaisen lapsen äiti ja voin sanoa, että keharin hoito on henkisesti erittäin raskasta. lasta rakastaa yhtä paljon, kuin normaalia lasta, mutta se ei poista sitä raskautta. lapsen hoitoon sitoutuu siihen asti kunnes hän muuttaa aikuisena pois.
itse kannatan aborttia,koska moni ei kuitenkaan ymmärrä mitä käytännössä lapsen hoito on.
kehitysvammaset on ihania ihmisiä, mutta heillä on se toinenkin puoli, joka kuluttaa kyllä vanhempia.
kummankin vanhemman täytyy olla sitoutunut lapsen hoitoon.
varhaislapsuus on yleensä se raskain aika kehitysvammaisen lapsen kanssa.
jokaisen pitää tehdä oma valinta päätyykö aborttiin. muiden ihmisten painostus ei saa vaikuttaa asiaan.
monet kehitysv. nauttivat kovasti elämästään. eivät he kärsi niinkuin annetaan ymmärtää.
mitä lievempi vamma sitä helpompi on hoitovastuu.
Se antaa ajattelemisen aihetta.
Ehkä tämä nykyinen valinnanmahdollisuus (siis enemmän kuin ennenmuinoin) tekee joskus asioista vaikeampia. Kun ei voi valita, ei tarvitse miettiä. Ja lopultahan kaikkea ei voi valita, kun on tuo elämän yllätyksellisyys aina pelissa.
ap
, ja tulos oli meillä down. Keskeytimme raskauden, koska olen jo yhden vammaisen lapsen synnyttänyt ja haudannut, enkä olisi kestänyt sitä uudelleen. Tiedän, että omaa lasta rakastaa oli hän terve tai ei ja aina jotain voi sattua mihin et voi itse vaikuttaa.
Mutta tähän pystyin, asia tulee kyllä aina mieleen , kun näkee down lapsen ja sisuksissa kourasee.
Täytyy kuitenkin ajatella tulevaisuutta eteenpäin ja muutakin lasta. Hänkö olisi sitten hoitanut sisarustaan ensin, kun on haudannut toisen.
Mielestäni olisi ollut liikaa vaadittu.
Seuraava raskaus olikin sitten pelonsekainen
mutta tuloksena oli " terve" lapsi.
Tai siis np-ultraan pääsin ja kun sen mukaan ei ollut kohonnutta Down-riskiä, en päässyt lapsivesipunktioon, vaikka miten anoin. Minulle koko raskausaika oli henkisesti raskas, kun pelkäsin lapsen vammaisuutta. Olisin päätynyt aborttiin, jos olisin päässyt tutkimuksiin ja jos lapsi olisi ollut Down-lapsi. Mutta terveen lapsen sain. Vielä vauvan synnyttyä etsin hänestä Down-piirteitä, vaikka minulle vakuutettiin, että tyttö on täysin terve. En katso kieroon Down-lapsia enkä pelkää muitakaan vammaisia, mutta ajattelin, että minusta ei ole neljän terveen ja yhden vammaisen lapsen vanhemmaksi; siksi olisin aborttiin päätynyt.
edes miettiä aborttia sen eettisyyden vuoksi.
Down-lapsista sanotaan, että he ovat vammaisten aatelia. Aina hyväntuulisia. On moni muu vamma, joka ei näy seulonnoissa. Silloin olisi vain tyytyväinen,e ttä on " vain" down.
Down syndroma ei ole perinnöllinen useimmiten. On olemassa eräs perinnöllinen muoto, mutta sellaiset tapaukset ovat tosi harvinaisia.
jos raskaudun, sillä minulla on keskenmenoja ja yleisesti on yhden prosentin riski saada seulonnasta keskenmeno. En usko, että pystyisin vammaisen abortoimaan. Olen 42.
Mä tekisin tollaseen sukuun eron. Järkyttävää miten ihmiset tosiaan valkkaavat ne " paremmat" yksilöt joukosta ja surutta abortoidaan " epäkelvot" yksilöt. Hyi helvata!
en halua tehdä heihin eroa. Mutta olet oikeassa: he ajattelevat kamalasti.
ap
mutta itse aloin odottaa 38-vuoitaana ja lapsen syntyessä olin 39.
Kotipaikkakunnallani ei ollut mitään seulontoja tuon ikäiselle ainoastaan np- ja rakenneultra, jotka iästä riippumattomia, joissa toki kävin. En käynyt siis seulonnassa. Ja alta 40-vuotiaan todennäköisyys down-lapseen on vielä tosi matalalla, varsinkaan jos ei esiinny kummankaan suvussa, sillä siihen on jonkinasteista perinnöllistä alttiutta.
Vaikea juttu. Olen nyt 39v. ja vauvakuume on hirmuinen. Olen päättänyt näin jos tulen raskaaksi: käyn istukkabiopsiassa, jotta saan mielenrauhan. Mikäli down-syndrooma, en tee aborttia. Jos taas terveen lapsen kromosomit, saan helpottuneena jatkaa raskautta.
Olen päätynyt aborttiin 25-vuotiaana, enkä voisi enää toiseen päätyä. Koen valtavaa syyllisyyttä tästä 14v sitten tapahtuneesta abortista.
Tsemppiä vaikeaan päätökseen.
(p.s. työskentelen vaikeasti vammaisten ihmisten parissa, joten tiedän kyllä mitä teen)
Minulla on yksi terve lapsi, joka on nyt 2-vuotias. Kun aloin odottaa häntä, ajattelin, että käyn kaikki tutkimukset ja päädyn aborttiin, jos lapsi on vammainen. Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä enemmän kiinnyin sikiööni ja olisi tuntunut todella vaikealta abortoida, vaikka aluksi (varsinkin ennen raskaaksituloa) asia oli olevinaan päivänselvä.
Kyseessä on siis mielestäni todella iso eettinen ongelma. Periaatteessa jokaisella yksilöllä on oikeus elämään. Näin ajattelen. Samalla ristiriitaa aiheuttaa se, että en ole varma omista voimavaroistani vammaisen lapsen kasvattajana. Varma olen kuitenkin siitäkin, että rakastaisin vammaistakin lastani yhtä paljon kuin tervettä. Ja että vammaisenkin elämä voi olla rikasta ja hyvää ja onnellistakin.
Sukuni painostaa tutkimuksiin ja sitä kautta aborttiin, jos sikiö on vammainen ja sekin minua surettaa. Huomaan, että ns. epätäydellinen lapsi olisi omille vanhemmilleni häpeä. Se saa minut vihaiseksi ja surulliseksi ja kertoo paljon yhteiskunnan asenteista.
Luulen, etten voisi elää itseni kanssa, jos päätyisin aborttiin. Ymmärrän hyvin niitä nuoria naisia, joiden elämään vahinkoraskaus ei ole aikanaan sopinut. Heille siinä tilanteessa abortin tekeminen on ollut ehkä oikea vaihtoehto. Itse olen kuitenkin jo varsin aikuinen ja lapsentekoaikakin alkaa olla lopuillaan, joten tämä voi olla myös viimeinen mahdollisuuteni.
Kiitos paljon vastauksista ja mielelläni luen lisääkin, jos jollakin on näkemyksiä ja kokemuksia.
ap
sen vuoksi, että saan itselleni jonkinlaisen mielenrauhan, jos kromosomisto on normaali ja jos ei ole, niin sitten saan aikaa sopeutua itse ja sopeuttaa lähiympäristöni siihen, että lapsesta on tulossa erilainen.
Näillä mietteillä nyt,
ap
Ja mitäs jos se on virheellistä tietoa? Ei ne seulontojen tulokset mitään 100% varmoja ole. Sen vuoksi itse en mene seulontaan. Turhaa murhetta vaan noi seulonnat tekevät.
Minä olen tehnyt sellaisen päätöksen, etten mene mihinkään seulontoihin (enkä ole mennytkään, 2 raskautta takana)
. En tekisi aborttia kuin äärimmäisessä tilanteessa, enkä ota mielenrauhan saamiseksi edes niitä pieniä riskejä.
Mitäs sit jos teillä vaikka 5v terve lapsi, jonka jälkeen vammautuu niin eikö enää olekaan isovanhemmille rakas?
Tällä yritän sanoa, että vaikka lapsella olisikin normaalit kromosomit, kaikkia vammoja ei voida raskausaikana havaita. Ja lapsi voi vammautua synnytyksessa [ :,( ], tai myöhemmin.