Elämä vammaisena on perseestä

Vam vam vamuli, onx sun nimi Samuli.

Niin. Asennetta kun ei voi muuttaa.

Ei kavereita, ei ammattia, ei työkokemusta, ei autoa, ei yhtään mitään mitä muilla on. Ikää on 28v ja täysin pudonnut elämästä tuskin enää nousen se on liian rankkaa. Saan kuukaudessa rahaa 269e ja sillä pitää pärjätä.

Ja vaikka kuinka hyvin käyttäydyn joku päättää puuttua pikkuasioihin, haluaa ärsyttää ja sitten kun onnistuu sanoo että esitän vaan ettei häiritse hänen ärsytyksensä. Haluaisin syntyä uudestaan normaalina.

Vierailija kirjoitti:

Ja vaikka kuinka hyvin käyttäydyn joku päättää puuttua pikkuasioihin, haluaa ärsyttää ja sitten kun onnistuu sanoo että esitän vaan ettei häiritse hänen ärsytyksensä. Haluaisin syntyä uudestaan normaalina.

Mikä vamma? Kyllä sä jonkun miehen löydät.

Vammasi lienee fyysistä toimintaa rajoittava? Oletko hakenut vertaistukea vaikkapa netistä, tai kysellyt ryhmien perään?

T: Elän samanlaista elämää, paitsi että minun tapauksessani kaikki on kaatunut mielenterveysongelmiin

Olisiko meistä elämästä pudonneista apuja tai edes seuraa toisillemme? Mietin miten monta arvokasta ihmistä istuu kotona ja kituuttaa hiluilla.

Mua pidetään ihan keharina menin minne vaan. Ei vastata viesteihin edes perheen wa ryhmässä. Eikä auta vaikka mitä yritän kun en saa koskaan myönteistä tukea läheisiltä. Kukaan ei usko muhun joten vähän vaikee itekään. Huoh. Kutsutaan etu nimellä jatkuvasti kun luullaan etten tajua että mulle puhutaan.

En voi tietää miltä sinusta tuntuu, mutta joskus vertaistuesta voi olla apua.

Siis kyseiseen sairauteen liittyvästä vertaistuesta. Voi löytyä samaa sairastavia, joiden kanssa voi puhua sitten muustakin. Suomessa on tosi monenlaisia sairauksia sekä yhdistyksiä ja vertaistukea.

Mielenterveysyhdistyksistäkin voi löytyä kavereita, vaikkei mt-diagnoosia olisikaan.

Ihansama turha enää näin vanhana etsiä kavereita ne olis jo muodostunu ala asteella. Vaan kas kummaa kiusaamista, yläaste kiusaamista, Amis kiusaamista, vammaisten koulu kiusaamista. Jokaisessa jätetty ulkopuolelle. Pahin kiusaaminen oli amiksessa joka oli tarkoitettu normaaleille jotka oppii kaiken sekunnissa.

Ja taas tätä ulinaa.

Kiusaamisen takia sairastuin paniikkihäiriöön. Pelkään jatkuvasti että entiset kiusaajat tulee esim lenkillä vastaan ja asun vielä erittäin pienellä paikkakunnalla. En ole voinut muuttaa kun saan vain 269e.!

Muuta pois kotoa jo viimeinkin.

Vierailija kirjoitti:

Mua pidetään ihan keharina menin minne vaan. Ei vastata viesteihin edes perheen wa ryhmässä. Eikä auta vaikka mitä yritän kun en saa koskaan myönteistä tukea läheisiltä. Kukaan ei usko muhun joten vähän vaikee itekään. Huoh. Kutsutaan etu nimellä jatkuvasti kun luullaan etten tajua että mulle puhutaan.

Kuulostaa todella raskaalta, ja etenkin se on ikävää että oma perheesi sivuuttaa sinut! Miksi me ollaankin näin ynseitä ihmisiä että "ei kuulu mulle jos jollain on vaikeaa" jne. Ei liene iso vaiva omasta läheisestä välittäminen ja häneen tutustuminen ihmisenä. Jos on poikkeavuuksia joiden vuoksi syntyy väärinkäsityksiä niin siihen auttaa tutustuminen!

Parhaalla ystävälläni on CP-vamma ja hän törmää törppöihin tämän tästä. Hän ei tapaa niistä harmistua, mutta työhaastattelut menevät ihon alle kun kysellään kaikkea kummallista tai epäillään toimintakykyä. Hänen omat vanhempansakin ovat joskus mänttejä asian suhteen. Itse tunnen kaverini hyvin (oltiin joskus samassa tiimissä töissä, joten tiedän myös mihin kaikkeen hän kykenee) ja siksi jaksan ihmetellä ihmisten suoranaista viitsimättömyyttä ottaa selvää toisen tilanteesta TUTUSTUMALLA.

Anteeksi paasaus, mutta sinäkään et olisi tuollaisessa tilanteessa jos muut ihmiset jaksaisivat siirtää katseen pois omasta navastaan. Siihen ei muuten auta terveenä syntyminenkään, ihmiset osaa olla typeriä silloinkin. Toivon ja pyydän mielessäni että saat ansaitsemaasi seuraa ja arvostusta omana itsenäsi. En osaa muuta sanoa, sillä suututtaa ihmiset välillä.

Ulisen koska inhoan elää tämmöisenä jota inhotaan ja josta ärsyynnytään vaikka vaan nauraisin. En enää viitsi yrittää piilotella tätä mitenkään kun mua pidetään vammaisena niin minkäs sille mahdan sit.

Vammainen tai ei, täysi-ikäisen on hyvä muuttaa pois kotoa. Joskus vanhempi voi vastustaa, jos menettää omaishoidontuen ja kiusattavan. Mutta mitä siitä. Varaa aika alueesi sossulle ja sano että haluat muuttaa, lähimpään kaupunkiin. Jos vamma on vaikea, johonkin itsenäiseen asumisyksikköön. Missä olet avun piirissä mutta kuitenkin omillasi. Itse sinun on itseäsi autettava. Päätät muuttaa ja lukitset päätöksen.

Googlaa kaupunkisi vammaispalvelut jos sinulla on joku diagnoosi. Kysele millaiseen tukeen ja apuun olet oikeutettu, jotta saisit elämästä kiinni. Eri vammaiseyhmillä on liittoja, esim. lihastautiliitto, Ms-liitto jne. Saisitko niistä apuja tai neuvola.

Otan osaa, todella. Toivottavasti kuitenkin löydät itsellesi rauhallisen paikan asua ja miellyttäviä harrastuksia elämääsi.

Vertaistuki voisi tosiaan olla hyväksi, jos et sitä jo saa.

Minulla on MS-tauti, ja vaikka olen jo vuosia voinut hyvin fyysisesti, sain psyykkisesti apua diagnoosin saatuani siitä, että keskustelin (ihan netissä) muiden MS-diagnosoitujen kanssa, luin heidän juttujaan ja katselin heidän tekemiään videoita elämästä tämän sairauden kanssa.

Netin kautta löytää helposti myös eri sairauksien ja vammaisuuksien potilasjärjestöjen yhteystietoja. Sitä kautta ymmärtääkseni voi löytää ihan henkilökohtaista vertaistukea.

Jotkut päivät ja viikot ovat huonompia, jotkut parempia. Muilta samalla tavalla vammaisilta voi saada käyttökelpoisia ideoita, miten elämästä voi tehdä helpompaa ja parempaa.

Ja en tiedä tarkalleen mikä vamma mulla on kun ei ole kerrottu tarkkaan koskaan. Sydän operaatiossa olen ollut nuorena ja opin kävelemään kuulemani mukaan 2vuotiaana sossuun olen ollut yhteydessä mutta he jauhavat nyt kuntouttavasta kun en vaan pysty puhumaan näistä kasvotusten, häpeän ja ahdistun. En tiedä enää mikä järki käydä sielläkään kun kerroin kaiken olevan kunnossa.

Kuntouttavaan työtoimintaan mukaan vaan jos sellaista ehdotettiin. Jostain pitää vaan uskaltaa aloittaa! Siellä voi tutustua muihin samantapaisessa elämäntilanteessa oleviin.