Perhe-elämä täyttä kidutusta, mitä tehdä?

Meillä on aikoinaan kovasti toivottu reilu 3-v. lapsi, joka edelleen roikkuu minussa kiinni aivan joka hetki. Isä ei kelpaa mihinkään, minä olen joka asiassa se, jonka pitäisi olla saatavilla. Palasin täysipäiväisesti töihin 10 kk sitten ja toivoin, että tämän muutoksen myötä lapsi alkaisi kelpuuttaa miestä tasavertaiseksi vanhemmaksi. Minun vielä ollessa kotona ongelma ei ollut niin suuri, koska minulla ei ollut työn tuomaa rasitusta ja ajattelin, että on ihan normaalia, että lapsi on enemmän minussa kiinni, vietinhän enemmän aikaa hänen kanssaan kuin mies.

Nykyään olemme jakaneet arjen niin, että molemmat ajallisesti huolehtivat suunnilleen saman verran lapsesta. Mies vie päivähoitoon, minä haen. Tämä onnistuu ihan ok niin kauan kun lapsi on vain kahdestaan toisen vanhemmat kanssa, mutta heti kun olemme perheenä kolmistaan, niin lapsi seuraa minua kuin hai laivaa. Tunkee vessaan mukaan (yleensä kiellän, mistä seuraa huuto), roikkuu lahkeessa jos kokkaan, jos leikkii isänsä kanssa niin kyselee koko ajan missä äiti on, mitä äiti tekee... Nyt kesän aikana on alkanut sanoa, ettei tykkää isästä ja sanoo tälle usein "mene pois!", jos mies yrittää tehdä jotain asiaa missä lapsi mieluummin valitsisi minut. Tämä on siis ihan liioiteltua käytöstä, ei sellaista pientä toisen vanhemman suosimista.

Tämä on alkanut rasittaa ihan koko perheemme elämään todella paljon. Minä olen kotona koko ajan hälytystilassa, jokaista liikettäni tarkkaillaan ja heti kun menen esim toiseen huoneeseen, on lapsi seurannut perässä ja kyselee mitä teen. Ei pysty olemaan ilman minun 100% huomiotani. Olen niin kateellinen miehelle, kun hän saa käydä rauhassa vessassa, vaihtaa vaatteita ja ihan vaan olla, ilman, että joku jatkuvasti haluaa häneltä jotain. Minulla on puhjennut vuosia remissiossa ollut autoimmuuni sairaus uudestaan stressin takia.

Lapsi sanoo minulle usein, että rakastaa äitiä ja ollaanhan me parhaat kaverit. Tämä on tietysti ihanaa ja nautin tottakai myös lapsen kanssa touhuamisesti kovasti, mutta meillä tämä tuntuu menevän ihan yli! Puhutaan lapsen kanssa usein siitä, että me ollaan perhe ja isä ja äiti tykkää lapsesta ihan yhtä paljon ja haluavat molemmat osallistua leikkeihin ja auttaa esim pukemisessa. Tuntuu kuitenkin ettei näistä keskusteluista ole mitään hyötyä. Päiväkodissa saa hyvää palautetta ja neuvolassa kun otin asian puheeksi, vähättelivät sanomalla, että tämä on varmasti vain vaihe, olisin iloinen, että minulla on niin läheinen suhde lapseen! Tuntuu, että ollaan ihan luusereita, kun tämä asia tekee arjesta ihan tuskaa. Pärjätään kaikilla muilla elämän osa-alueilla hienosti, tätä kasvatusjuttua ei vaan näköjään osata eikä minulla ole mitään tietoa mistä kautta voisi lähteä hakemaan apua kun neuvolasta ei saanut mitään vinkkejä. Hakisin super nanny-ohjelmaan, mutta en kehtaa julkisesti kertoa tämmöisistä ongelmista.

Onko kellään samaa tilannetta? Missä iässä on helpottanut? Vinkkejä, vertaistukea?