Miten nuorten syrjäytymistä voisi ehkäistä?

Ikäerohullun aloitukselta haiskahtaa.

Lopetetaan koulukiusaaminen, kannustetaan erilaisia oppijia, pidetään kaikkia yhtä arvokkaana, kohdellaan jokaista nuorta hyvin, katsotaan silmiin, hymyillään. Vanhempien päihteidenkäyttö tiukempaan monitoriin, lapsuuden tukitoimet järeämmäksi, takaisin työpaikat joihin ei tarvita koulutusta.

Työpaikkoja, kuten edellä sanotaan, mihin ei tarvita koulutusta. Tekemistä kyllä riittäisi!

Minua olisi auttanut se, että edes joku aikuinen olisi välittänyt. Mutta ei, ei ketään koskaan missään. 

Mun mielestä parikymppinen on kyllä liian nuori muuttamaan omaan kotiin. Tuossa vaiheessa pitäisi vielä olla kovasti aikuisia läsnä. 

Minusta tukiverkon pitäisi olla parempi eli kyllä kansalaispalkkaan voitaisiin siirtyä ja aloittaa se 16 vuotiaista. Hyvin ahdistavan yhteiskunnan ovat vanhemmat ikäluokat onnistuneet rakentamaan ja sen voisi päivittää nykypäivään.  

Vitonen sanoi tärkeän asian: edes yksi välittävä aikuinen, joka todella kuuntelee ja auttaa.

Syrjäytymisen ehkäiseminen alkaa kotoa jo silloin, kun lapsi on vielä pieni. Ei sen tarvitse olla mitään kummallista laatuaikaa (mitä se muuten on?), vaan eletään yhdessä normaalia arkea, tehdään ihan tavallisia juttuja kuten laitetaan ruokaa, siivotaan, leivotaan, vietetään mukava saunailta jne. Jutellaan ja kuunnellaan, mitä kullakin on kerrottavaa. Ei väheksytä lasten pieniäkään huolia. Tärkeä sana on YHDESSÄ. Monessa perheessä kyllä kaikki perheenjäsenet ovat samaan aikaan kotona, mutta eivät yhdessä, vaan kaikki istuvat omien tietokeneittensa ääressä ja jatkavat päivätyötään vielä kotona, surffaavat netissa tai pelaavat pelejä, kukin omassa nurkassaan tai huoneessa. Usein todetaan, että syrjäytyneetkin tai muuten kaltevalle pinnalle joutuneet nuoret ovat "hyvästä perheestä". Niinhän se näyttää ulospäin. On talot, autot ja muut pelit ja vehkeet, mutta mitä siellä seinien sisällä tapahtuu, sitä emme tiedä. Moni nuori kertoo myöhemmin, että rahaa ja tavaraa kyllä oli, mutta ei kodin lämpöä ja yhteenkuuluvuutta. Kukaan ei välittänyt. 

Kyllä nuoret tarvitsevat ohjausta.  Tuo välittävä ja opiskelua tukeva aikuinen on äärimmäisen ratkaisevassa asemassa. En anna omien lapsien muuttaa kotoa ennen 18-vuoden ikää (jolloin en enää asiaan pysty vaikuttamaan) ja rahallistakin tukea muuttoa varten saavat vasta, kun opiskelut on suoritettu tai ainakin hyvällä mallilla. Toki jos koulun ohella tekee työtä ja jos osoittaa muutenkin osaavansa hoitaa asiat hyvin, niin eipä siinä sitten ole vastaan sanomista. Mutta muuten saavat kyllä majailla kotona vaikka parikymppiseksi asti, jos haluavat.

Enemmän valvontaa ja huolenpitoa 18-25-vuotiaille. Mielestäni laki on tässä tapauksessa ristiriidassa käytännön kanssa. 

Kysymys, joka pitäisi edes joskus esittää, on: miksi pitäisi?

Nuoria aikuisia ei pidä kohdella kuin lapsia, ei holhota. Se holhoaminen ja syrjäytyneeksi leimaaminen ("jos et ole kuin vanhempasi") syrjäyttää jo sinällään.

Samasta syystä heillä pitäisi olla samat tuet kuin "aikuisillakin", siis ei mitään keppiä kouluttautumattomille alle 25-vuotiaille (vai mikä se uudehko laki nyt tarkalleen onkaan).

[quote author="Vierailija" time="24.09.2013 klo 12:23"]

Enemmän valvontaa ja huolenpitoa 18-25-vuotiaille. Mielestäni laki on tässä tapauksessa ristiriidassa käytännön kanssa. 

[/quote]Samaa mieltä. Tästä syystä 22-vuotiaan nuoren kannattaa aloittaa suhde vaikkapa 34-vuotiaan aikuisen kanssa ennemmin kuin ikäisensä teinin.

Lopettaa maahanmuuton. Siitä pitää aloittaa. Ei mitään järkeä yrittää ratkoa ongelmaa jos toisesta päästä tulee putkeen uuttaa ongelmanuorta enemmän kuin on rahaa ratkaista ongelmia

Estetään koulukiusaaminen heti alusta asti. Kaikkien ei pidä olla kavereita, mutta kohtelias voi olla vaikkei toisesta pidäkään.

Uskotaan lasta, jos tämä kertoo kotona olevan ongelmia. Tehdään asialle jotain sen sijaan, että prioriteettina olisi vanhempien omistusoikeus lapseen ja loputtomat uudet mahdollisuudet.

Edistetään liikunnallista (ei siis välttämättä urheilullista) elämäntapaa ja annetaan tietoa siitä, miten kunnon saa nousemaan esim. Intervalliharjoittelulla suhteellisen miellyttävällä tavalla.

Opetetaan koulussa, että kaikista unelmista ei pidä tulla ammattia, vaan onnellinen voi olla tekemällä sitä ihan kiva-työtä, ja unelmaa voi tavoitella vapaa-ajallakin.

Ja kaikkia syrjäytyneitä koskien se, ettei eristetä varsinkaan terveitä ja työkykyisiä omaan laumaansa, vaan heidän pitäisi sijoittua ripoteltuna eri puolille ja aloille yhteiskunnassa oman taustansa ja taitojensa mukaan. Esimerkiksi nuorten ammattistartit ovat olleet toimiva idea- eri aloja pääsee kokeilemaan käytännössä ennen opiskelujen alkua, mutta toiminta on tavoitteellista: sieltä siirrytään kouluun tai oppisopimukseen, eikä missään nimessä jäädä puuhastelemaan loputtomasti turha asioita.

Harmi, että tämä on tuon ikäerohullun, voisi muuten olla hyvinkin mielenkiintoinen aihe.

Jos olisin itse joutunut yli kaksikymppisenä asumaan kotona, olisi lähtenyt järki. Lisäksi kotikylässäni ei ollut tarjolla mielekkäitä koulutusvaihtehtoja. Eikä myöskään töitä. Jos olisin jäänyt vanhempien nurkkiin kykkimään, ei minulla nyt olisi laajaa ystäväpiiriä (opiskelukaverit) eikä mieleistä ammattia. Olisin oikeasti syrjäytynyt peräkammarin tyttö, joka vihaisi elämäänsä.

Yksi keino olisi panostaa opinto-ohjaukseen kaikilla koulutustasoilla sekä mahdollisuuksiin hyödyntää ammatinvalintapsykologien palveluja. Työelämään sijoittumisesta tulisi puhua PALJON enemmän ja kartoittaa vaihtoehtoja laajemmin, etteivät nuoret jää vain jumiin siihen yhteen haaveammattiin, vaan olisivat valmiita opiskelemaan useampaa alaa.

Se, että toisen tutkinnon opiskelemista vaikeutettiin, oli valtava harha-askel.