Sinä, joka huomasit ettei miehesi rakasta enää sinua - miten selvisit?

No, meillä on ehkä hieman erikoinen tilanne, sillä asiaa ei ole käsitelty mitenkään. Totta kai se sattui ihan pirusti, eikä hänellä ole edes ketään toistakaan, mutta ei silti halua erota. Olemme ihan ystävällisissä väleissä, kuin kaverukset ja hoidetaan lapset ja koti yhdessä. Minulla on suhde entiseen nuoruusajan ihastuksen kanssa, mutta en usko mieheni tietävän tästä. 

Eihän tätä tietenkään voi loputtomiin jatkaa, mutta nyt edetään näin.

Sen vain huomasi. Rakkaudettomuus tosin tuli toisen naisen myötä. Pystyin jälkikäteen sanomaan, milloin mies lähti emotionaalisesti alta pois. Ja tämä ajanjakso täsmää sen kanssa, milloin mies sai tämän työkaverin.

Ero tuli. Ihminen selviää kaikesta. Ihan kaikesta. Kun vain on toivoa paremmasta elämästä.

Olen karvaalla tavalla huomannut, että mieheni rakkaus on loppu. Tilalla on välinpitämättömyys ja etäisyys. Merkkejä on varmaan ollut ilmassa jo  jonkin aikaa, mutta ehkä vasta nyt olen uskaltanut nähdä ne ja tunnustaa itselleni. Tuntuu, että maa on lähtenyt jalkojen alta ja sisällä kumisee tyhjyys. Olen vielä pitänyt miestäni sielunkumppaninani ja elämäni miehenä.

Eihän näin tietenkään voi elämäänsä eteenpäin suunnitella elävänsä. Jos olen tässä, raastan itseni hajalle katsoessani miestäni, enkä pääse eteenpäin irrottautumisessa - ja miten se onnistuisikaan, kun puuttuu viha, inho, suuttumus, välinpitämättömyys... jotka voisivat helpottaa lähtöä. Mistä saan sen itseäni suojelevan energian käyttööni, jonka avulla voin irrottautua yksipuolisesta suhteesta pois...?

Kiitos vielä jo vastanneille ja vastaajille.

Ap

Niin, rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys. Se on aivan hirveää. Mieluummin minäkin olisin nähnyt vihaisen miehen kuin sellaisen, jolle olin ilmaa. En ole vieläkään selvinnyt. Mies lähti 2v. sitten.

En halua täällä kaikkea käydä läpi, mutta jouduin kohtaamaan saman.

Mies muuttui välinpitämättömäksi, torjui lähestymisyritykseni. Siinä vaiheessa kun torjui jopa halausyritykset masennuin itsekin ja hain tukea muilta miehiltä. Löysinkin samankaltaisessa tilanteessa olevan miehen ja kävimme yhdessä läpi helvetintulet. Tämä mies erosi puolisostaan ja löysi elämänsä naisen vain hetkeä myöhemmin.

Minä ja mieheni olimme eroamassa myös, mutta viime hetkellä tapahtui ihme ja mieheni sanoi että haluaa vielä yrittää. Sitä ennen en ollut saanut häneen kolmeen vuoteen minkäänlaista kontaktia enää.

Siitä hetkestä alkoi vaikea toipuminen. Terapiaa, yhdessä ja erikseen. Ei se helposti käynyt, mutta parin kuukauden päästä tuosta hetkestä koimme uudelleenrakastumisen. Sen jälkeenkin olemme tehneet paljon töitä parisuhteen eteen, mutta nyt 10v jälkeen olemme äärimmäisen onnellisia.

Parisuhdetta huollamme mm yhteisellä ajalla. Silloin tällöin parisuhdeiltoja, käydään leffassa tai ravintolassa ilman lapsia. Lyhyitä hotellilomia kahdestaan. Tärkeää on myös aika ihan yksin. Pari kertaa vuodessa mies ottaa lapset mukaansa mummolaan ja saan olla ihan yksin viikon tai viikonlopun. Teen saman hänelle. Lisäksi tietenkin omat harrastukset ja illanvietot. Nekin ovat tärkeitä oman jaksamisen kannalta.

Kun itse voi hyvin, on helpompi huoltaa parisuhdettakin.