Lue keskustelun säännöt.
En jaksa uhriutuvaa ystävää (avautumista)
29.07.2013 |
En taida jaksaa ystävääni ja olen alkanut miettiä, pitäisikö suosiolla etäännyttää ystävyyssuhdettamme, kun en osaa olla sellainen, kuin toivoisin – tukea häntä eroistamme huolimatta. Totesin tämän työvuoroni päätteeksi näin keskellä yötä ja päätin oksentaa ajatuksen tänne, jotta saisin jonkun muunkin näkemyksen.
Ystäväni on mukava ja herttainen, mutta ikävä kyllä myös täysin vailla itsekunnioitusta tai tahtoa. Itsekunnioituksen puute näkyy erityisesti miessuhteissa valitettavalla tavalla. Ystävälläni on toinen toistaan karmeampia, lyhyitä suhteita, joissa on pettämistä, taloudellista hyväksikäyttöä ja ihan vain väärin kohtelua. Ihan sama miten mies kohtelee ystävääni, hän kerjää aina lisää ja antaa uusia mahdollisuuksia. Tekee pahaa katsoa, kun 36-vuotias aikuinen rämpii loputtomasti sellaisten ihmisten kanssa, joita itse opin välttelemään jo parikymppisenä. Yritän ystävällisesti ja joskus aika suoraankin sanoa, että jonkun ihmisen toiminta on väärin ystävääni kohtaan, mutta hän sivuuttaa nämä sanomiseni totaalisesti.
Ulkonäkö on ainoa mikä miehessä kiinnostaa, eikä ystävä huomaa omaan silmään täysin ilmeistä kusipäisyyttä heissä. En usko, että ystäväni osaa katsoa muuta kuin kuorta, koska ei itsekään uskalla olla oma itsensä: en lopulta tiedä, millainen hän edes on, koska hän tuntuu aina ensisijaisesti pyrkivän miellyttämään muita. Jos olisin tavallinen, mukava mies, juoksisin ystävääni karkuun, koska hän on kuin jonkinlainen muratti, mitä miehiin tulee: hän takertuu välittömästi mieheen ja aloittaa maanisen puhelimen kyttäämisen heti, kun joku ehdokas pyytää ulos.Miehestä tulee välittömästi elämän tarkoitus ja ainoa asia, jolla on väliä. Kun suhde loppuu, ystävä vaipuu masennukseen ja itsesääliin. Epätoivoinen huomion hakeminen karkottaa niehiä.
Olen tsempannut, kannustanut ja tukenut, mutta tuntuu, että mikään ei riitä. Minun pitäisi olla pitämässä kädestä ja kertomassa joka päivä, että hän on kaunis ja fiksu ja ihana jne. (pitää paikkaansa kyllä), koska ns. kannettu vesi ei kaivossa pysy. Uskoisin, että koska ystäväni ei uskalla tutustua itseensä ja uskoa, että hänellä on lupa haluta asioita ja odottaa muilta jotain, hän ei osaa tunnistaa toisista ihmisistä alkeellisimpiakaan asioita. Tuntuu, että ystävä elää jonkinlaisessa teini-ikä –kuplassa, jossa ollaan toisaalta äärimmäisen itseriittoisia ja toisaalta todella epävarmoja ja muista riippuvaisia.
En tiedä, mikä vaje hänellä on elämässään, eikä minusta ole sitä täyttämään. Uuvun ja olen sanonut pari kertaa pahasti, kun en tahdo jaksaa kanssakäymistä, jossa toinen on aina vain osittain läsnä ja tarvitsee aivan loputtomasti huomiota ja pönkittämistä. Minulla on huono omatunto siitä, että välttelen häntä, koska en vain jaksa. Jos joku on ollut tällaisen ihmisen ystävä, miten olette jaksaneet? Vai onko ystävyys kaatunut?
Kommentit (14)
Ap lisää: Tuli mieleeni sellainen asia, että ystäväni kyvyttömyys kuunnella muiden näkemyksiä tai ajatuksia esimerkiksi törkeästä hyväksikäyttäjämiehestä on, kauheaa kyllä, samaa luokkaa kuin näillä maanisilla ns. miesasiamiehillä. Asiat, joita ystäväni kieltäytyy tajuamasta, ovat erilaisia, mutta yritys saada oikeaa vuorovaikutusta aikaan tuntuu yhtä mahdottomalta.
Nyt menen nukkumaan, ehkä herätessäni olen viisaampi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaa, joku oli jo vastannutkin, ehkä siis yksi viesti ennen nukkumaan menoa: 2, olen ehdottanut. On jossain vaiheessa käynytkin, mutta ei kokenut siitä olevan apua. Olen toki kannustanut edelleen asiassa. Uskon, että jonkinasteinen masennus on taustalla ainakin osittain, eihän tuo kovin terveeltä tunnu.
Kulostaa hyvin tutulta, onkohan meillä sama ystävä. Alkaako nimi K:lla?
Kuulostaa hyvinkin tutulta, siinä mielessä että eräs kaverini roikkui (tai siis roikkuu tietääkseni edelleen) huonossa miehessä. Ei tunnu olevan minkäänlaista omaa tahtoa tässä asiassa, mies kohtelee kuin koiraa, vie lapseltakin rahat säästöpossusta ja aina on tervetullut kotiin (jossa käy siis vain nukkumassa vaikka onkin usein jäänyt kokonaan menemättä yöksi)
Sitä on tosi rankkaa seurata vierestä! Siksi jätin yhteydenpidon kokonaan, 2 kuukautta hän otti muhun yhteyttä, toki nähtiin ja juteltiin mutta en itse ikinä ottanut häneen yhteyttä. Lopulta hänkin lopetti soittelemisen ja pääsin hänestä eroon.
Toki sydämeni särkyy häntä ajatellessa kun mietin onko hän vieläkin tuon miehen kanssa yhdessä, mutta en usko että mies voi tehdä mitään mikä saa kaverin tajuamaan että mies on kusipää! Ja tosiaan, tämäkin nainen on yli 30, luulisi että elämää nähneenä olisi jotakin oppinut mutta ei, todella naiivi nainen kyseessä.
Myös mä olen ottanut etäisyyttä tuollaiseen kaveriin.
Jaksoin ymmärtää, kun oli ensimmäisen mulkun kanssa. Ja toisen. Ja vielä kolmannenkin. Onhan ihmisellä huonoa tuuria ja jos on kovin rakastunut, niin onhan siitä vaikea lähteä.
Mutta kun kaava toistuu ja toistuu.
Mun kaveri vaan alkoi sitten vielä valehdella kaiken muun lisäksi. Jos senhetkinen mies olikin lähes jopa normaali, kaveri valehteli tästä. Aivan kuin hänellä olisi pakko olla elämässä draamaa, oli sitä tai ei.
Muutaman kerran sanoin hänelle tuosta aika kovasanaisestikin, että pitäisiköhän käydä ammattilaisella, pitäisikö tehdä sille itsetunnolle jotain jne. Hänkin oli käynyt, mutta ei siitä mitään apua ollut, koska ei hänessä oikeasti ole mitään vikaa, miehet vaan on niin sikoja aina kaikki.
Nykyään hän soittaa ehkä kerran kuussa, välillä vastaan, välillä en. Kuuntelen juttunsa toisella korvalla, itse kerron hänelle ilmoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään jaksa noita tyyppejä. Ensin niille ei kelpaa kuin kusipäät ja sitten ne väittävät, ettei muita olekaan, vaan kaikki miehet on samanlaisia kuin heidän "löytönsä". Ikinä vika ei ole peilissä, vaan kaikki miehet on sikoja. Huoh.
Ei ole sama ystävä, 5. En siis ole kuitenkaan asian kanssa yksin, kiva kuulla. Tai kiva ja kiva, mutta siinä mielessä, että muutkin kokevat hirveän uuvuttaviksi. Ei pitäisi leikkiä keittiöpsykologia, mutta olen miettinyt, johtuuko tämä jostain lapsena koetusta, ts. että ystäväni toistaisi lapsuudessa opittua mallia. Hieman on ihmetyttänyt joskus kun hän on sanonut lapsuutensa olleen täydellinen, tilanteen tuntien tulee mieleen, että tuskin. En tiedä, miksi yritän edelleen ymmärtää ja selittää itselleni mistä tämä johtuu, kaipa sitten omaan tarpeen asioiden ja ihmisten käsittämiseen silloinkin, kun se alkaa olla aika tyhmää.
Tekee todella pahaa ajatella, että ystävälläni ei olisi enää minuakaan, koska olen tiettävästi ainoita, jotka ovat jatkaneet hänen rinnallaan kulkemista - suurin osa on kyllästynyt haluttomuuteen muutaa mitään ja loputtomaan turpaan ottamiseen. Kuvaannollisesti, mutten ihmettelisi vaikka kirjaimellisestikin, vaikkei ole kertonut. :(
Avaudun vielä yhdestä asiasta, kun aloitin: lapseni isä jätti minut todella tylysti vuosia sitten, ja elämäni on ollut kaikkea muuta kuin ruusuista nuorena. Olen ottanut opikseni ja muuttunut paljon myös itse, ja elämäni on nyt erittäin hyvällä mallilla. Ystäväni jaksaa silti jankata, kuinka hänen elämänsä on aina tällaista ja kenelläkään muulla ei ole yhtä hirveää jne. Minua loukkaa se, että hän toistuvasti jättää huomiotta sen, että minullakin on ollut todella vaikeaa ja että olen sieltä noussut.
Huonoitsetuntoisen ja neuroottisen ihmisen elämä taitaa pyöriä niin tiiviisti oman navan ympärillä, että hän ei näe mitään muuta. Kuten sitä, että voisi itse vaikuttaa asioihin. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itseensä sairastuneet ihmiset ovat todella rasittavia ja ennen pitkään heistä tulee raivostuttavia. Onko tuolla ystävälläsi sisaruksia? Tunnetko heitä? Mun yksi kaveri alkoi kerätä negatiivista taakkaa reppuunsa, ja me saatiin se ymmärtämään tilanne , kun kävimme asiaa hänen veljensä kanssa läpi.
Jos kyse on oikeasti ystävästä, joka ei suostu kuulemaan mitään totuuden sanaa sinulta, juttele asiasta teidän yhteisille ystäville. Se on ainoa tapa saada ystäväsi taas jalkeille.
Mä en enää jaksanut. Mun lapsuuteni paras ystävä oli tälläinen pummimagneetti. Eka poikaystävä petti ja rankasti. Esim jos olin muutaman ystävän kanssa baarissa, ilman tätä yhtä, mies pokasi jonkun ja tuli meidän eteen pussailemaan tätä toista naista. Olivat yhdessä 6 vuotta ja tänä aikana mies tuli isäksi 2 kertaa, kumpikaan ei ollut ystäväni kanssa.
Lopulta tajusi erota ja muutti kaupunkia. Tapasi elämänsä miehen, joka pahoinpiteli häntä säännöllisesti. He saivat yhdessä lapsen ja vasta kun näki että löi lasta lähti pois. Otti onneksi lapsen mukaan.
Nyt on "onnellisesti" naimisissa lapatossun kanssa, jonka kanssa on 3 lasta. Asuvat maalla, appivanhempien naapurissa, kumpikin työttömiä. Olen käynyt heillä viimeksi yli 5 v sitten, mies arvostelee vaimoaan jatkuvasti alentuvilla sanoilla esim. idiootti, laiska, tyhmä. En tiedä minkälaista kielenkäyttöä on, kun vieraita ei ole paikalla.
Olemme olleet ystäviä ala-asteelta saakka. En oikeesti viitsi enää auttaa, kuunnella, tukea. Pettäjä, hakkaaja, haukkuja = parempaan suuntaan ollaan menossa, mutta jos tämä on elämä, minkä on valinnut, onnea sinne. Minä en moista enää jaksa kuunnella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen etäännyttänyt itseni tuon kaltaisesta ystävästä vähän aikaa sitten. Hänellä tilanne ei ollut ihan noin paha, mutta lyhyesti kerrottuna hän ei ollut tyytyväinen elämäänsä, ja se kaikki oli olosuhteiden ja muiden ihmisten vika. Hän vain odotti myötätuntoa siitä, kuinka kurjat kortit hän on elämältä saanut.
Hän ei ollut parisuhteessa, mutta jossain vaiheessa hän oli syvästi ihastunut. Tunne ei ilmiselvästi ollut molemminpuolinen, mutta sitäkään hän ei suostunut näkemään, vaan hänen mielestään mies ei joidenkin outojen olosuhteiden takia vastannut hänen vihjaileviin treffipyyntöihinsä. Tästä miehestä tuli hänelle pitkäaikainen fiksaatio, josta hän lopulta luopui, kun mies muutti muualle. Sen jälkeen hän vielä romantisoi mielessään tuon suhteen, jota ei koskaan edes ollutkaan. Hänen mielestään mies olisi ollut hänelle se oikea, mutta joko mies ei itse tajunnut sitä tai olosuhteiden takia se vain ei onnistunut.
Jos sitten minä olisin halunnut vähän purkaa sydäntäni, hän sanoi jotain ylimalkaista ja käänsi puheen taas itseensä ja omiin ongelmiinsa.
Kun sellaiselle ihmiselle antaa sitä tukea, mitä hän odottaa, se ei johda mihinkään. Se vain kannustaa häntä rypemään omassa kurjuudessaan. Ystävyydeksi taas noin yksipuolista ihmissuhdetta ei todellakaan voi kutsua. Siksi en tuntenut tippaakaan huonoa omaatuntoa etääntymisestäni, vaikka tuo "ystävä" varmaan loukkaatuikin minuun. Joko hän jonain päivänä tajuaa, että hän itse pitää oman elämänsä ohjia ja että hänen elämänsä on suoraa seurausta hänen omista valinnoistaan. Tai sitten hän ei koskaan tajua sitä.
Ystävälläni ei ole sisaruksia, hän on itse kuvannut olleensa pienen sukunsa silmäterä. Ei varmaan edesauta sitä, että ymmärtää aikuisena olevansa vastuussa itsestään.
12 kuvasi varmaan aika hyvin ongelman ytimen: "Joko hän jonain päivänä tajuaa, että hän itse pitää oman elämänsä ohjia ja että hänen elämänsä on suoraa seurausta hänen omista valinnoistaan. Tai sitten hän ei koskaan tajua sitä."
Ja toki en tarkoita, että ihminen voisi vaikuttaa esim. terveyteensä sataporsenttisesti, mutta kyllä ihmissuhteissa pitää ymmärtää olevansa itse vastuussa siitä, millaisten ihmisten kanssa pariutuu.
Olen alkanut vältellä omista asioistani kertomista ystävälleni, en siksi, etteikö hän kuuntelisi. Mutta jos on noin pihalla, niin en halua edes jakaa asioitani. Ikävä sanoa mutta tulee vähän sellainen tunne, että noin syyntakeettomalle on paras olla puhumatta mitään, kun hän ei kuitenkaan tajua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tiedustelee vielä seuraavaa: tiedättekö, onko uhri-ystävillänne ollut poikkeuksellisen karu lapsuus tms. joka selittäisi asiaa?
Oletko ehdottanut hänelle, että kävisi juttelemassa ammattiauttajan kanssa?