Perheenlisäystä??

Mistä sen tunnistaa, milloin voi sanoa että on masentunut? Olen noin vuoden ikäisen lapsen äiti ja jo nyt meiltä kysellään uudesta perheenlisäyksestä. "Sisaruksia kun pitää lapsella olla." Minua kuitenkin hirvittää ja alkaa jopa itkettämään koko ajatuskin. Muistelen suurella inholla ja pelolla koko raskausaikaa, sen tylsyyttä. Sitten se hirveä synnytys, synnytin alateitse. Rakastan lastani ja hoidan ja kasvatan häntä parhaani mukaan, en vaihtaisi häntä tässä maailmassa mihinkään. Mutta siis, kun ajattelenkin uutta "vauva-aikaa" se saa minut paniikkiin. Taas kotona neljän seinän sisällä tissit vuotaen ja esittäen ihmisille että nautin siitä. Pelkkä ajatuskin imetyksestä, jota jaksoin noin viisi kuukautta esikoisen kohdalla saa minut irvistämään. En anna miehenikään koskea vielä tänäänkään rintoihini, kartan niihin koskettamista tai katsomista. Tämä ei johdu siitä ettäkö meillä olisi ollut hankala vauva aika. Päin vastoin, lapsi ei ikinä itkeskellyt, imetys ei koskaan koskenut. Ainut mitä vieläkin mietin miksi niin oli, etten ikinä oppinut imettämään "kunnolla ja helposti".. Se oli hirveää sählinkiä. Sain imetysohjeita niin neuvolasta kuin isovanhemmiltakin, mut eih. Olenko jotenkin vajaa?

Ajatus taas siitä vatsan turpoasmisesta ja itseni ns. menetyksestä inhottaa.. Olen nyt vasta alkanut hyväksymään pikkuhiljaa sen mitä peilistä näen. En ole mikään pinnallinen ihminen niin kuin tästä saa ymmärtää enkä mikään mallin rimpula. Olen aina ollut hiukan tukeva,normaali. Mutta en halua taas turvonneita niveliä, jatkuvaa hormonimyllyä ja sitä kamalaa oloa.

eikö yksi lapsi ole lukumääränä ihan hyvä? Onhan maailmassa muitakin muiden lapsia joiden kanssa omani voi leikkiä  ja kokea sosiaalisia tilanteita sekä oppia sosiaalisiataitoja. Eihän ainoana lapsena aina ihmisestä kasva itsekeskeinen ja erakko, niin kuin olen saanut kuulla....