kuinka auttaa masentunutta isää

Ap, hmm. Olet 17-vuotias ja juuri äitisi menettänyt. 

Todennäköisesti olet ottanut jonkinlaisen pikkuäidin roolin teidän perheessänne (jostakin syystä kuvittelen sinut tytöksi vaikka et kerrokaan sukupuoltasi), sillä nyt olet huolissasi isästäsi. Isäsi tekee surutyötä menetettyään vaimonsa. Suru kuuluu asiaan. Suru kuuluu surra, jotta sen jälkeen voi jatkaa elämäänsä eteenpäin. 3 kuukauden mittainen suru on vielä kovin lyhyt suru. Todennäköisesti hän suree vielä pitkään vaimoaan. 

Et kerro mitään omasta surustasi. Oletko sinä työntänyt oman surusi taka-alalle isäsi vuoksi? Olet kovin nuori vielä. Onko sinulla mahdollisuutta elää nuoren ihmisen elämää?

Kiinnitin huomiota seuraavaan:

"Arki on rankkaa koska olemme yksityisyrittäjiä --"

Oletko mukana isäsi yrityksessä? Mielestäni sinun pitäisi tuon ikäisenä vielä olla koulussa etsimässä itseäsi ja omaa elämääsi.  

Olen samaa mieltä ensimmäisen vastaajan kanssa, että sinun täytyy muistaa isäsi olevan se aikuinen, etkä ole vastuussa hänen masennuksestaan. Onko koko perheelle tarjottu keskusteluapua tai muuta konkreettista? Jos ei, voisit itsekkin ottaa yhteyttä vaikka perheneuvolaan ja kysyä sieltä mahdollisia tukitoimia koko perheelle.

Päivittäiset rutiinit auttavat myös koko perhettä selviytymään, unohtamatta kosketusta. Koskaan ei ole liian vanha menemään vaikka isän kainaloon sohvalle telkkaria katsottaessa tai halaamaan ohimennen. Jos perheellä on ennen ollut mukavia toistuvia rutiineja, kuten pizzaperjantai tai yhteisiä harrastuksia, niistä kannattaa pitää entistä tiukemmin kiinni, vaikka kriisin keskellä ei aina jaksaisikaan.

Voimia koko perheelle!

Minulla on pitkäaikainen sairaus, niinkuinbjo kerroin ja olen sairaalassa melkeinpä kuukauden välein 2viikkoa tiputuksessa. Olen tyttö kyllä, en tajunnut kertoa. 

Tiedän ettei ole minun tehtäväni ottaa äitini roolia, mutta yritän olla piristävä koska pikkuveljeni esim. Tarvii paljon tukea. Isän kanssa hän ei puhu, eikä oikeastaan muun kuin psykologin. Me puhumme isäni kanssa ihan avoimesti kaikkien kanssa perheen tilanteesta.

Olemme siis maanviljelijöitä, eli jos en osannut selittää.. se on ehkä enemmän elämäntapa. Tarkoitus olisi siis saada jotain piristystä surun keskelle? 

Komppaan kakkosta, isäsi tarvitsee ammattilaisen apua, jos on masentunut. Sinä et voi antaa hänelle sellaista määrää piristystä, että se masennuksen parantaisi. Jos nyt on kyse todellisesta masennuksesta eikä "vain" normaalista suruprosessista.

Kannustaisin sinuna siis isää menemään ihan tavalliselle omalääkärille ensinalkuun ja kertomaan, miten jaksaminen on huvennut olemattomiin ja ahdistaa. Omalääkäri antaa lähetteen eteenpäin, saattaa myös antaa mielialalääkettä ja/tai unilääkettä (mikäli isälläsi on uniongelmia, kuten usein tuollaisessa tilanteessa on).

Minä en tunne isääsi, joten en osaa sanoa, millaiset asiat häntä ilahduttaisivat, mutta melkein veikkaan, että hän EI halua nähdä sinua tekopirteänä heilumassa ja tekemässä kaikkesi, että hän piristyisi. Hän tuskin haluaa, että sinä sivuutat oman surusi ja sairautesi hänen vuokseen - vaan että SINÄ ja veljesi pärjäätte ja jaksatte.

Tietenkään tällä en tarkoita, että sinun edes pitäisi sivuuttaa isäsi huono tilanne. Vaan että sinä et voi vastuuttaa itseäsi isäsi masennuksesta.

Puolison kuolema vaikeaan sairauteen on aina ihan kauhea asia. Ja isäsi on kenties sinusta ja veljestäsikin aika huolissaan nyt. Ja kokee, ettei jaksa kaikkea tapahtunutta JA yrittää yksin kannatella perhettänne. Isääsi voisi auttaa paitsi terapeutti, myös konkreettinen apu talon ja lasten hoidossa. Minkä ikäinen pikkuveljesi on, miten häntä voisi auttaa vaikkapa joku sukulainen (äidin vanhemmat, miehesi sisarukset tms.)?

Isällä ei siis ole masennusta, vaan mieli on matala. Isä ei mihinkään lääkärin vastaanotolle mene, enkä minä yritä olla tekopirteä, tai muuta sellaista. Pikkuveljeni on siis jo 16v mutta hänelle on hankalampi käsitellä asioita. Yritän tällä keskustelulla saada joitain vinkkejä pieniin iloihin....

Isällä ei siis ole masennusta, vaan mieli on matala. Isä ei mihinkään lääkärin vastaanotolle mene, enkä minä yritä olla tekopirteä, tai muuta sellaista. Pikkuveljeni on siis jo 16v mutta hänelle on hankalampi käsitellä asioita. Yritän tällä keskustelulla saada joitain vinkkejä pieniin iloihin....

Mä en tiedä pitäiskö mun edes kirjottaa näitä juttuja tähän, koska sä saatat masentua näistä vielä enemmän, mutta jos joku muu osaisi sanoa jotain fiksua aiheeseen.

Eli sun isä tuskin suree ainoastaan sun äitiäsi, mutta myös ensinnä sua. Kukaan ei halua, että oma lapsi on sairas ja se varmasti ottaa sen vielä paljon raskaammin kun sä itse. Sanoit vielä, että sun sairaus on pitkäaikanen, joten sillä saattaa olla vaikutuksia vielä sun tulevaisuuteesikin eikä toi paranna sun tilannetta mitenkään. Toisekseen sun veljen tilanne. Jos se käy psykologilla, niin se ei ole yhtään sen parempi kuin sunkaan tilanteesi isän näkökulmasta. Kolmanneksi, te olette lähes täysikäsiä. Teidän mielestä esim 18-vuotispäivään on varmasti paljon aikaa, mutta näin ei ole. Teidän pitäisi molempien alkaa kohta elämään omaa elämäänne, joten teillä ei ole järin paljon aikaa parantua. Ja kun te parannutte, niin te lähdette molemmat pois kotoa. Sun isä on jotain 40+/50+ vuotias ja se tarkoittaa aikalailla sitä, että se on ton jälkeen yksin siellä maatilalla jonkun kissan/koiran kanssa loppu elämänsä. Ja sillä on vielä aika monta vuosikymmentä edessään. 

Mä en tosiaan osaa sanoa tähän mitään fiksua. Sun isä vei teidät Ruotsiin, koska oli huolissaan teistä ja halus piristää teitä. Joten se, että te molemmat parantuisitte olisi varmasti parasta lyhyellä tähtäyksellä, mutta kun tuokaan ei ole teidän käsissänne. Lisäksi vaikka sä keksisit jotain, niin kaikkea rajoittaa se teidän maatila. Sieltä kun ei esim lähdetä minnekään ihan tosta vaan vaan kaikki vaatii aina pidemmän suunnittelun. Jos teillä on jotain sukulaisia/tuttuja jotka voisivat auttaa tai edes piristää, niin tuo voisi olla jotain aluksi. Pitemmällä tähtäimellä sitten, että sun isä löytäisi jostain uuden eukon itselleen. Toi sen pitää tehdä kuitenkin itse, mutta se ei tule olemaan helppoa. Jos joku muu keksii jotain parempaa tilanteeseen, niin kertokoot. Omasta puolesta voin lähinnä toivottaa onnea teille. Se kun saattaa valitettavasti olla se paras toivo tilanteen hoitamiseksi.

Noin suuren menetyksen edessä on täysin normaalia, että masentuu joksikin aikaa ja suree rauhassa. Anna aikaa ja ole tukena. Elämä jatkuu.

Suruun ei lääkäriä tarvita. Elämän vastoinkäymiset tulevat jokaista vastaan jossain vaiheessa.

[quote author="Vierailija" time="11.07.2013 klo 18:01"]

Isällä ei siis ole masennusta, vaan mieli on matala. Isä ei mihinkään lääkärin vastaanotolle mene, enkä minä yritä olla tekopirteä, tai muuta sellaista. Pikkuveljeni on siis jo 16v mutta hänelle on hankalampi käsitellä asioita. Yritän tällä keskustelulla saada joitain vinkkejä pieniin iloihin....

[/quote]

Ahaa, no sitten ei kannattaisi puhua masentuneesta isästä. Joka tapauksessa jos isäsi on kovin mieli matalalla, siihenkin voisi auttaa aikuinen keskusteluapu, jota saisi terveyskeskuksen kautta. Ei tarvitse olla "hullu" hyötyäkseen lyhytterapiasta.

Edelleen väitän, että isääsi piristäisi parhaiten se, että te lapset olette tyytyväisiä ja pärjäätte. Ei ole helppoa olla pitkäaikaissairaan ja psyykkisesti oirehtivan lapsen 8siis sinä ja veljesi) yksinhuoltaja, varsinkin kun vaimon kuolemasta on kulunut vasta noin lyhyt aika.

Isän pitää ryhdistäytyä.