Kun teini ärsyttää.,

Oma rakas lapsi, rakkain kaikista. Kestin yövalvomiset, kestin koliikin. Kestin uhmaiän ihan hyppiin keikkuin. Mutta teini-ikä, se vastaanväittäminen ja marina, angstaus ja inttäminen..En vaan kestä sitä enää!

Välillä tuntuu, että vihaan tuota itse perkelettä. Kaikki on mustavalkoisesti aina muiden kuin itsensä syytä, yleensä syy on minun. Kun ne syyttelyiden argumentit olisivat edes kattavia, mutta kun ainoa argumentti teiniltä on "Sä aina" tai "Mä en ainakaan", niin mitäpä tuohon sanoa? Inttäminen on turhaa tuolle itseriittoiselle hyväkkäälle. Toissaviikolla se vielä rakasti, nyt vihaa. Keväällä vihasi ja välillä olin sille "niin maailman paras äiti". Nyt kadonneet tavaransa ovat minun hävittämiä, itse pudottama juomalasikin oli minun vika, koska satuin puhumaan lasin tippuessa.

Minne se kaikenkattava äidinrakkaus hävisi? Ja minne oma lapseni?