Miks mies lähtee aina mun kiukutteluun mukaan?

Ei kannata leikkiä toisen ihmisen kärsivällisyydellä. En tietenkään kannusta väkivaltaan, mutta minulla on kokemusta omasta lapsuudenkodista mihin tuollainen voi johtaa.

Meillä isä oli kotona maatilalla töissä ja äiti kävi päivätöissä kaupungissa. Äiti tuli enemmän kuin usein töistä kotiin vain kiukuttelemaan isälle, että eikö täällä ole taaskaan siivottu, kengät ovat vinossa eteisessä jne. Olin joku 10-12-vuotias ja isä oli ollut koko syyspäivän ensin navetassa ja sitten puimassa pellolla. Isä söi makaroonilaatikkoa, jonka oli tehnyt aamulla navetan jälkeen ja äiti tuli kotiin kuin perseeseen ammuttu karhu ja alkoi taas räyhäämään. Isällä oli lehmänhermot ja aina antoi mennä kaiken toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, paitsi nyt. Isä nousi pöydästä, otti keittiön tuolin ja veti sen päreiksi oven karmiin ja sanoi, että nyt akka turpa kiinni tai sinä lennät seuraavana. Sen jälkeen äiti käveli monta kuukautta korvat luimussa kotona.

Just. Ex-mieheni oli ihan h*lvetin raivostuttava, kun tuli naama näkkärillä kotiin eikä puhunut mitään... Puhisi vaan ja tiuski. Paiskoi ovia ja tavaroita. Häipyi jonnekin "rauhoittumaan" ja jätti sovittuja juttuja tekemättä. On ihan ok, että joskus on pahalla päällä esim. töiden vuoksi, mutta sitten voi sanoa, että haluan hetken hengähtää itsekseni ja/tai kertoa heti mistä kenkä puristaa. Kiukuttelu on lapsellista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun pitää ottaa itspe vastuu tunteistasi. Moni toivoo, että parisuhteessa toinen olisi joku muuttumaton kallio, jota vasten itse saa turvallisesti kiukutella ilman että toinen muuttuisi siitä miksikään. Näin ei ole, tällainen toiminta on lasten etuoikeus. Aikuistuminen on sitä että pitää ymmärtää ja ottaa huomioon, että oma käytös vaikuttaa toisiin ja käyttäytyä sen mukaan.

Paitsi kaikki lapset ei ole etuoikeutettuja. Mun isä oli erittäin epävakaa eikä saanut mitään turvaa narsistipuolisoltaan. Minä sitten herkkänä lapsena jouduin kantamaan hänen negatiiviset tunnelmansa.

Oma elämä kynnysmattona on ollutkin sitten yhtä helvettiä.

Kunpa jokainen tietäisi omat rajansa.

Terveisiä suhteissa ollaan vahvoja ja heikkoja vuorotellen.

Mutta terveissä suhteissa kunnioitetaan toista eikä tietoisesti loukata toista vaikka nyt sitten tollasella jatkuvalla mysteerikiukuttelulla...  Noinko haluaisit itseäsi kohdeltavan, mikset sä puhu tästä ns hyvänä hetkenä? 

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata leikkiä toisen ihmisen kärsivällisyydellä. En tietenkään kannusta väkivaltaan, mutta minulla on kokemusta omasta lapsuudenkodista mihin tuollainen voi johtaa.

Meillä isä oli kotona maatilalla töissä ja äiti kävi päivätöissä kaupungissa. Äiti tuli enemmän kuin usein töistä kotiin vain kiukuttelemaan isälle, että eikö täällä ole taaskaan siivottu, kengät ovat vinossa eteisessä jne. Olin joku 10-12-vuotias ja isä oli ollut koko syyspäivän ensin navetassa ja sitten puimassa pellolla. Isä söi makaroonilaatikkoa, jonka oli tehnyt aamulla navetan jälkeen ja äiti tuli kotiin kuin perseeseen ammuttu karhu ja alkoi taas räyhäämään. Isällä oli lehmänhermot ja aina antoi mennä kaiken toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, paitsi nyt. Isä nousi pöydästä, otti keittiön tuolin ja veti sen päreiksi oven karmiin ja sanoi, että nyt akka turpa kiinni tai sinä lennät seuraavana. Sen jälkeen äiti käveli monta kuukautta korvat luimussa kotona.

Kyllä tuossa sitä apua tarvitsee isä eikä äiti. Ei ketään voi uhata noin.

Koti on paikka, jossa saa välistä purkaa huonoa mieltä ja jopa kiukutella kunhan ei kaada sitä kumppanin niskaan eikä etenkään syytä häntä omasta käytöksestä.

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata leikkiä toisen ihmisen kärsivällisyydellä. En tietenkään kannusta väkivaltaan, mutta minulla on kokemusta omasta lapsuudenkodista mihin tuollainen voi johtaa.

Meillä isä oli kotona maatilalla töissä ja äiti kävi päivätöissä kaupungissa. Äiti tuli enemmän kuin usein töistä kotiin vain kiukuttelemaan isälle, että eikö täällä ole taaskaan siivottu, kengät ovat vinossa eteisessä jne. Olin joku 10-12-vuotias ja isä oli ollut koko syyspäivän ensin navetassa ja sitten puimassa pellolla. Isä söi makaroonilaatikkoa, jonka oli tehnyt aamulla navetan jälkeen ja äiti tuli kotiin kuin perseeseen ammuttu karhu ja alkoi taas räyhäämään. Isällä oli lehmänhermot ja aina antoi mennä kaiken toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, paitsi nyt. Isä nousi pöydästä, otti keittiön tuolin ja veti sen päreiksi oven karmiin ja sanoi, että nyt akka turpa kiinni tai sinä lennät seuraavana. Sen jälkeen äiti käveli monta kuukautta korvat luimussa kotona.

Hyvä! Vinkujille pitää laittaa rajat. Onneksi ei ruumiita tullut.

Teiltä puuttuu keskusteluyhteys. Kokeile joskus sanoa, että oli vähän raskas päivä töissä ja nyt on hermot kireällä, puhutaan tästä vähän ajan päästä ja haluat olla hetken rauhassa. Eikä niin, että tulet vihaisena kotiin, paiskot tavaroita ja tiuskit henkilölle, jolla ei ole aavistustakaan, miksi olet niin kiukkuinen tai mökötät. Hän ottaa sen itseensä ja luulee tehneensä jotain väärin.

Se voi olla lapsuudestakin opittu malli, jos kotona ei puhuttu ikinä tunteista ja kaikkien negatiivisten tunteiden näyttäminen oli kiellettyä. Ehkä te ette ole oppineet käsittelemään omia tai läheistenne tunteita. Sitten kiukkuun vastataan suuttumalla ja mököttämällä ja sitten onkin jo kaksi ihmistä mököttämässä, huutamassa ja kiukuttelemassa. Se ei johda mihinkään. Opetelkaa puhumaan tunteistanne.

Sun mökötykset ei vaan mene ohi kuin hetkeksi. Ne jatkuu loputtomiin ja tasan niinkauan kun äijä ymmärtää nostaa kytkintä.

Mahdat olla Espoosta kirjoitti:

Sun mökötykset ei vaan mene ohi kuin hetkeksi. Ne jatkuu loputtomiin ja tasan niinkauan kun äijä ymmärtää nostaa kytkintä.

Inhorealistisesti tosiaan näin. Ap kaataa aika ikävästi vastuun omasta pahasta olostaan miehensä niskaan. Ja ilmeisesti tosiaan jatkuvasti, kun toinen on jo kyllästynyt olemaan ovimatto ja likasanko. 

Mikset sä ap puhu miehelles? Ei se ole sen vika että sä elät teinimäisessä tunnekuohussa, miksi sä tolleen käyttäydyt? Mee terapiaan. Ja opettele kunnioittamaan puolisoasi, ethän sä voi olla noin tyhmä että haluat noita riitoja? 

Tietty jos on niin impulsiivinen että ei pysty edes itse tunnistamaan tunteitaan, niin ehkä paras valita sellanen puoliso jota se kiihkoilu ei häiritse yhtään. Mutta tollanen "minä olen räväkkä ja suutun ja lepyn nopeasti" -tyyli ei ole kauheen viehättävää. Oikeestaan aikalailla suurimpia turn offeja... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata leikkiä toisen ihmisen kärsivällisyydellä. En tietenkään kannusta väkivaltaan, mutta minulla on kokemusta omasta lapsuudenkodista mihin tuollainen voi johtaa.

Meillä isä oli kotona maatilalla töissä ja äiti kävi päivätöissä kaupungissa. Äiti tuli enemmän kuin usein töistä kotiin vain kiukuttelemaan isälle, että eikö täällä ole taaskaan siivottu, kengät ovat vinossa eteisessä jne. Olin joku 10-12-vuotias ja isä oli ollut koko syyspäivän ensin navetassa ja sitten puimassa pellolla. Isä söi makaroonilaatikkoa, jonka oli tehnyt aamulla navetan jälkeen ja äiti tuli kotiin kuin perseeseen ammuttu karhu ja alkoi taas räyhäämään. Isällä oli lehmänhermot ja aina antoi mennä kaiken toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, paitsi nyt. Isä nousi pöydästä, otti keittiön tuolin ja veti sen päreiksi oven karmiin ja sanoi, että nyt akka turpa kiinni tai sinä lennät seuraavana. Sen jälkeen äiti käveli monta kuukautta korvat luimussa kotona.

Kyllä tuossa sitä apua tarvitsee isä eikä äiti. Ei ketään voi uhata noin.

Eli vuosien henkinen väkivalta on ok, muttaheti ensimmäisestä fyysisen UHKAUKSESTA pitää mennä terapiaan? Oletko samaa mieltä jos roolit olisivat toisinpäin, mies jatkuvasti haukkumassa vaimoaan ja kun vaimolla pimahtaa niin vaimo terapiaan?

Vierailija kirjoitti:

Kaikki vastaajat tuntuvat olevan itse yli-ihmisiä jotka eivät milloinkaan ole huonolla tuulella?

Oikea tapa suhtautua huonotuuliseen on jättää hänet rauhaan, ainakin itse toivon vain sitä. En pura kiukkuani kehenkään, se menee pois ajan kanssa. Mutta jos tullaan naaman eteen aggressiivisesti tivaamaan että mikä nyt taas on, niin seuraa räjähdys.

Mun mies kanssa harrastaa tätä, ja uskon että hän tekee sen tahallaan saadakseen itse rähjätä. Vaimoa on sitten hyvä syyttää.

Me ihmiset emme ole koneita, vaan yleensä se toisen huono tuuli tarttuu muihinkin. Sinä ja ap jotenkin kuvittelette, että teillä on oikeus kiukutella, mutta kuitenkaan ette suo sitä puolisollenne. Jos itse pyörii kotona kuin myrskyn merkki, niin pitää kestää se, että toiset peilaavat sinun tunteitasi. 

Pitää myös muistaa, että kenenkään ei tarvitse tanssia kiukuttelijan pillin mukaan ja vaihtaa omaa tunnetilaa, kun kiukuttelija napsauttaa sormiaan. Jos haluaa kiukutella rauhassa omissa oloissaan, ei voi olettaa, että toinenkin on yhtä Naantalin aurinkoa heti, kun oma mieli on parantunut. Et voi painaa pause-nappulaa kiukun ajaksi ja sen jälkeen painaa play ja jatkaa, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, vaan sinun pitää kyetä myös ottamaan vastaan puolisosi tunnetila, joka on aiheutunut sinun omasta käytöksestäsi.

Nollatoleranssi kiukuttelulle kirjoitti:

Minulla oli joskus naisystävä, joka kiukutteli. En lähtenyt siihen mukaan. Useimmiten vain korkkasin kaljan ja jatkoin telkkarin katselua. Sekös sitä pänni kahta kauheammin, kun olisi pitänyt maanitella kertomaan, mistä kenkä puristaa. 

Teet niin tai näin, niin aina menee pieleen, jos joku haluaa väkisin kiukutella.

Epäilemättä sinunkin lapsesi ihailisi lehmänhermojasi. Tosiasiassa olet yhtä lapsellinen kuin puolisosi, ja passiivisaggressiivisesti viestit hänelle, että hänen tunteensa on sinulle vain riesa. Voisit yhtä hyvin näyttää keskisormea kuin avata sen kaljan.

Jotkut oikeasti olisivat sitä maanittelua vailla, ja ansaitsisivat sen huomion, että saavat kerrankin kokea, että heidän tunteillaan on väliä. Eihän se voi olla pysyvä asiaintila, että maailman tappiin saakka paapotaan jokaisen tunnemyrskyn tullen ja taannutetaan toista entisestään, mutta asiasta olisi hyvä keskustella silloin, kun toinen on pehmitetty myötätunnolla. Ja sopia säännöistä.

Mutta joillakin on puolisona ihminen, joka eniten pelkää joutuvansa myöntymään mihinkään toisen tarpeisiin vähänkään, koska se olisi pikkusormi pirulle. Ei sekään tervettä ole. Vielä vähemmän, jos toinen pelotellaan pitämään pettymykset omana tietonaan. Ei tämä nyt näin vaikeaa ole.

Usvametsä kirjoitti:

Teiltä puuttuu keskusteluyhteys. Kokeile joskus sanoa, että oli vähän raskas päivä töissä ja nyt on hermot kireällä, puhutaan tästä vähän ajan päästä ja haluat olla hetken rauhassa. Eikä niin, että tulet vihaisena kotiin, paiskot tavaroita ja tiuskit henkilölle, jolla ei ole aavistustakaan, miksi olet niin kiukkuinen tai mökötät. Hän ottaa sen itseensä ja luulee tehneensä jotain väärin.

Se voi olla lapsuudestakin opittu malli, jos kotona ei puhuttu ikinä tunteista ja kaikkien negatiivisten tunteiden näyttäminen oli kiellettyä. Ehkä te ette ole oppineet käsittelemään omia tai läheistenne tunteita. Sitten kiukkuun vastataan suuttumalla ja mököttämällä ja sitten onkin jo kaksi ihmistä mököttämässä, huutamassa ja kiukuttelemassa. Se ei johda mihinkään. Opetelkaa puhumaan tunteistanne.

Komppaan. Ex tuli koulusta tai töistä tuohon tapaan kotiin ja aloin ihan oikeasti pelätä sitä. Mua ahdisti ennakkoon se hetki kun hän tulee, koska melkein joka oli kiukkuinen ja usein homma eskaloitui jotain kautta molemminpuoliseksi pahaksi oloksi tai riidaksi. Mikään puhuminen tai muukaan ei tosiaankaan yksipuolisesti auttanut. Se oli vain siedettävä. Onneksi kaikki lopulta meni vielä pahemmaksi niin päädyttiin viimein eroamaan.