Lue keskustelun säännöt.
Irti parisuhdehelvetistä??! Apuja..
18.06.2013 |
Olen aikeissa erota (väkivaltaisesta) miehestäni, lasteni isästä..
Hieman taustaa...
Aloin seurustelemaan mieheni kanssa ollessani 16v, mies on 10 vuotta minua vanhempi. Suhteemme alusta asti mies on ollut taipuvainen kontrolloimaan menemisiäni, rahojani, ja oikeastaan vähän kaikkea elämässäni. Ja kaikki on aina minun syytäni.. joskus esimerkiksi olimme autolla kääntymässä vasemmalle risteyksestä, ja oikealta tulikin auto ja melkein pelti kolisi, oli se tietysti minun vikani, koska minä istuin pelkääjän paikalla ja hän ei nähnyt minun pääni takaa tulevaa autoa. Minun olisi myös pitänyt huomata ko. auto ja kertoa hänelle sen tulosta.. (Niin olisin varmasti tehnytkin, mutta kaivoin juuri jotain laukusta enkä keskittynyt liikenteeseen..) Tämä oli vain yksi esimerkki satojen muiden joukosta. Saan usein haukkuja niskaani, jos en tee mitä hän haluaa, miten hän haluaa ja milloin hän haluaa.. Yleensä olen laiska tai tyhmä. Tämä jatkuva mollaaminen on johtanut siihen, että en usko enää omiin kykyihini tehdä asioita, päätöksiä tai paljoa muutakaan.. joten en viitsi edes yrittää, koska en halua haukkuja, ja koska en yritä olen laiska, tyhmä ja saamaton. Mies tekee sitten ne useat asiat itse, samalla naljaillen ja maristen.
Väkivalta ei ole pelkästään henkistä. Hän on myös lyönyt minua useasti päähän (ei kasvoihin, sehän näkyisi..), vatsaan, käsivarsiin ja selkäänkin. Hän on kuristanut minua "kyynärotteella", lyönyt eri esineillä eri paikkoihin kehoa, milloin mihinkin. Useiten hän on repinyt tukasta samalla pakottaen minut kumaraan/polvilleen. Joskus hän painoi puukkoa selkääni vasten, paitaan tuli reikä, ihoon ei. Nämä tapaukset on käynyt kymmenen yhteisen vuotemme aikana, välillä useammin, välillä harvemmin. Ja hänestä tietysti minussa on vika, kun ärsytin. Näkemykseni normaalista parisuhteesta on hämärtynyt, olen jopa uskonut olevani kaiken pahan alku ja juuri, että on oma vikani että mies käy päälle. Meillä kaksi pientä lasta, lapset ovat myös jokusen kerran joutuneet näkemään kun isä riepottaa äitiä. Huutaminen ja huono ilmapiiri on meillä arkipäivää. En halua tällaista elämää lapsilleni, enkä itsellenikään. Ajauduin taannoin lukemaan artikkelin perheväkivallasta, ja se avasi silmiäni paljon. Kaikki perheväkivallan tyypilliset kriteerit täyttyivät.. Niinkuin myös silmäni, kyynelistä. Miten olenkaan ollut näin tyhmä ja alostunut kohtalooni näin kauan?!! Nyt suunnittelen eroa, koska minulla ei ole paikkaa minne mennä lasten kanssa, en pidä mitään "hengenhätä" kiirettä. (Nyt on rauhallinen vaihe menossa, ei fyysistä väkivaltaa, kun mies oikein yrittää hilitä itsensä riitatilanteissa, mutta en usko sen loppuneen, se on vaan tauolla) Pikkuhiljaa valmistelen eroa, häneltä salaa tietysti. Olen käynyt miehen (ja lapset on mukana myös) kanssa keskustelemassa psykologilla ahdistuneisuuteni vuoksi.. mutta koska mies ollut mukana, niin en ole voinut puhua avoimesti vaan on pohdittu mun lapsuuttani alkkisäitini kanssa. Nyt ensi tapaamiselle yritän uskaltautua menemään yksin (mies ei tykkää että käyn yksin missään, saatikka jonkun kanssa ilman häntä.) , ja puhumaan.. Kertoa tästä "perheidyllistä" ja mahdollisesti saada apua sitä kautta..
Nyt kovasti kaipailisin kohtalotovereita ja tukea..
Kommentit (32)
kuulostaa ihan samalta mitä meillä oli. Tsemppiä, haleja!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähde. Ja nopeasti. Kun vielä ehdit elävänä.
karkuun ja äkkiä! kait sossiaalihuollolla on joku turvakoti, mihin voitte aluksi mennä. äläkä syyttele itseäs, että reagoit vasta nyt. kaikki varmaan johtuu sun lapsuudestas.
mulla oli upea lapsuus ja parisuhde myös, ei omaa kokemusta,
mutta onnea sulla ja jaksamista, lapset kainaloon ja menox!
Hommaat asunnon, sitä ennen vain pakkaat kamat ja lähdette turvakotiin tai vastaavaan, älä jää odottamaan uuttaa raivokohtausta...
Hakeudu lastesi kanssa turvakotiin
Saat siellä rauhassa selvitellä elämääsi. Olette turvassa siellä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, vaikka turvakodin kautta (googlella lähin) ja mene. Ennenku puukko lipsahtaa liian pitkälle tai kuristusote liian tiukaks...
http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/tyomuodot/vakivaltatyo/ tuolta saat apuja, lähde pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kaikille kommenteista! :) Onko kenelläkään omakohtaista kokemusta? Olisi kiva kuulla erilaisia "selviytymistarinoita"..
871
Ap, sinun miehesi on julma, hirveä tyranni. On hyvä, että keräät voimia lähteäksesi pois lasten kanssa.
Oma äitini selviytyi pitkästä väkivaltaisesta avioliitosta isäni kanssa yksinkertaisesti lähtemällä pakoon sukulaisten luo meidän lasten kanssa. Pakomatkoja oli ehtinyt kertyä useita siihen mennessä. Jostakin syystä äiti päätti vihdoinkin, että nyt riittää. Muutimme äidin kanssa asumaan toiselle puolelle Suomea. Yhteys isään katkesi, kun hän (onneksi) ei jaksanut vaivautua meitä tapaamaan.
Oma avioliittoni sisälsi henkistä väkivaltaa. Minäkin kestin aivan liian kauan. Puhuin avioerosta, mutta en uskaltanut lähteä pois, koska mies ei suostunut avioeroon. Yhtenä päivänä hän sitten tuli avioeropaperin kanssa ja käski minun allekirjoittaa se. Minähän tein työtä käskettyä.
Pian tämän jälkeen uskaltauduin hakemaan kaupungin vuokra-asuntoa ja kun sain sen, muutin tänne asumaan lapseni kanssa. Mies sai hirvittävän raivokohtauksen (jälleen kerran), kun sai kuulla muuttoaikeistani. Hän oli kuvitellut, että jään asumaan samaan taloon hänen kanssaan ja makselemaan talovelkoja. Mies yritti pomottaa vielä eromme jälkeenkin, mutta kieltäydyin vastaamasta puhelimeen ja provosoiviin tekstiviesteihin. Olen ilmoittanut miehelle, että hän saa olla minuun yhteydessä ainoastaan sähköpostitse. Hankin asianajajan, jolla kierrätän mieheltä saamani viestit tarvittaessa. Vielä hän jaksaa tehdä kiusaa: meillä on yhä omaisuus osittamatta. Harkitsen tässä pesänjakajan hommaamista.
Muutin taloon, jossa ala-ovet ovat jatkuvasti lukittuna. Voin elää rauhassa pelkäämättä, että hän ryntäisi tänne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet aika pitkällä, jos rohkenet sanoa asiat ääneen vaikka terapiassa miehen läsnäollessa.
Kun asia pitkittyy, se mutkistuu ja sinä ja lapsesi elättä siinä helvetissä edelleen. Kyllä sinä tiedät, millä keinolla saat uuden asunnon itsellesi ja lapsille, mutta kun en oikein jaksa etkä viitsi.
Parhaiten pääset eroon kun lähdet rauhallisen vaiheen aikana nopeasti, mutta päättäväisesti. Saat kyllä asunnon ja työn järjestettyä sitten aikanaan. Pidä kaikki tärkeimmät tavarat sillä tavalla lähtövalmiina, että et tarvitse kuin sen yhden kassin mukaan, niin siinä tulevat passit ja paperit, ja hammasharjat, unilelut ym.
[quote author="Vierailija" time="21.06.2013 klo 08:54"]
Useimmat nuoret naiset kai haaveilevat rakkaudesta ja onnellisesta parisuhteesta.
Mikä saa luopumaan siitä haaveesta ja jäämään miehen nyrkkeilysäkiksi?
Tätä kysyy vanha akka, jolle ajatuskin on täysin vieras. Ei sillä, kyllä alistusyrityksiä on minunkin kohdalleni sattunut. Silloin otin laukkuni ja suunnistin kohti uusia seikkailuja. Onko tosiaan miehen ja naisen käsitys parisuhteesta näin erilaiset: nainen haluaa pysyä parisuhteessa vaikka se olisi kuinka paha ja yrittää epätoivoisesti miellyttää miestä, mies taas pahoinpitelee sellaistakin naista, jota väittää rakastavansa?
[/quote]
Ei tunnisteta sitä, että se henkinen ja fyysinen pahoinpitely sulkee sen rakkauden ja onnelisen parisuhteen mahdollisuuden pois, vaan toivotaan että tämä vielä helpottaa, tai jopa koetaan että nämä kuuluu yhteen. Ei tajuta että omassa elämässä on nyt ihan sama tilanne kuin mistä on kuultu muiden kohdalla, vaikka ulkopuoliselle se on ihan selvä asia. Ajatellaan, että onhan kaikilla joskus riitoja, vaikeita aikoja. Ja jos kuitenkin huomaa, että selvisin nyt tästäkin, joten... Ja lopulta ei enää uskalleta lähteä, uskotaan ettei missään muualla olisi parempi tai edes mahdollista itsellä pärjätä, hävetään myös. Oikeastaan kai se on juuri se, että halutaan sitä rakkautta ja onnellista parisuhdetta liian kovasti.
Ja kyllähän väkivaltaa on suhteissa myös naisten toimesta miehiä kohtaan, ja samalla lailla miehet saattaa siihen jäädä. Mikä se ominaisuus sitten on ihmisessä, joku särkyminen lapsuudessa ehkä?