Kyllä tää raskaus saa jotenkin mielen ihan sekaisin.

Itken kurjaa lapsuuttani ja pelkään että omalle lapselleni tulee samanlainen. Itken huonoa omaatuntoa kun huusin siskon pojalle kun teki pahojaan ollessaan meillä. Jotenkin ihan kuin itsetunto olisi nollissa vaikka ihan hyvin kaikki periaatteessa on eikä se lapsuuskaan ihan katastrofaalinen ollut.



Välillä iskee paniikki, että osaanko olla äiti ollenkaan ja olisiko ollut parempi jäädä miehen kanssa kahdestaan. Huudanko omallekin lapselleni (tottakai huudan) ja sitten poden kamalaa syyllisyyttä. Osaanko kasvattaa häntä niin että hänelle tulee hyvä itsetunto. Hermostunko liian helposti. APUA, kun välillä tuntuu että tekisi mieli pakoon juosta. Lapsi on todella toivottu ja kaivattu ja nyt olenkin sitten pimahtanut kun hän on vihdoin tulossa.