Avomies sai tarjouksen ulkomailta

Reippain mielin matkaan! Itse olen seurannut miehen työkomennuksilla mukana moneen kertaan, ensin yhden, sitten kahden ja lopulta kolmen lapsen kanssa. Viimeisellä kerralla jäimme sitten pysyvästi ulkomaille.

Olen nauttinut elämästäni ulkomailla suunnattomasti. Ystäviä on tullut paljon ympäri maailmaa, olen oppinut uusia kieliä ja lapsista on kasvanut monikielisiä.

Kyllä ne sukulaiset ja ystävät tulevat käymään ja pääsethän itsekin kotimaassa käymään. Nykyään on skypet sun muut yhteydenpitovälineet.

Anna miehen muuttaa ja jää sinä tänne.

Komppaan! Ainutlaatuinen mahdollisuus ja tilaisuus avartaa horisonttia! Ilman muuta lähde mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Reippain mielin matkaan! Itse olen seurannut miehen työkomennuksilla mukana moneen kertaan, ensin yhden, sitten kahden ja lopulta kolmen lapsen kanssa. Viimeisellä kerralla jäimme sitten pysyvästi ulkomaille.

Olen nauttinut elämästäni ulkomailla suunnattomasti. Ystäviä on tullut paljon ympäri maailmaa, olen oppinut uusia kieliä ja lapsista on kasvanut monikielisiä.

Kyllä ne sukulaiset ja ystävät tulevat käymään ja pääsethän itsekin kotimaassa käymään. Nykyään on skypet sun muut yhteydenpitovälineet.

Kaikkien pitäisi asua ulkomailla jonkin aikaa - oikeasti! Todella harva varmasti katuu sitä, hyvä ja avartava kokemus.

Mies muuttakoon lapsensa kanssa. Mitä sinä siellä edes tekisit, onko työpaikkaa, opiskelupaikkaa? Ihmettelisit vaan päivät pitkät ja norkoilisit lähikuppilassa. Älytöntä touhua.

Mikä maa? Varmaan kannattaisi harkita avioliittoa. Yleensä helpompia asioiden hoito. Riippuu tietysti maasta.

Onko kyseessä väliaikainen vai pitempi tai jopa pysyvä pesti?

Itse muutin nuorena ulkomaille ja tällä reissulla olen vieläkin. Ja silti voin sanoa että vaikeaa on ollut, vaikeampaa kuin ikinä etukäteen osasin odottaa. Ja olisi ollut eksponentiaalisesti raskaampaa jollen olisi tätä itse todella kovasti halunnut.

Nämä kannustajat ja komppaajat tässä ketjussa eivät ehkä kaikki ole kokeilleet sitä ulkomailla asumisen arkea? Ihan tavallisista asioista tulee alkuun pitkäksi aikaa hankalia ja aikaavieviä, ja jollei ole tosi aktiivinen, sosiaalinen ja sopeutuvainen ja tee töitä sen eteen että luo itselleen uuden tukiverkoston, niin jo se jatkuva ulkopuolisuuden tunne on ihan itsessään päivittäinen henkinen haaste. Kaikki arkinen kanssakäyminen, tavat, tuotteet kaupoissa, paperisota, työpaikan kulttuuri, huumori, jne... siis ihan kaikki mahdollinen on opeteltava alusta uudelleen ja sisäistettävä luonnollisiksi osiksi elämäänsä.

Ne skypet yms. ei muuten kauheasti auta jos tosi yksinäisyys vaivaa. Uuden ystäväpiirin kehittäminen on useimmille aika työlästä ja vie aikaa, ja silloin sitä vasta tajuaakin minkälaisen yhteisen kokemuspohjan se jaettu kulttuuri antaa, ja miten haastavaa on löytää yhteinen sävel kun se puuttuu. Olen edelleen näissä paikallisissa kaveripiireissäni se vähän huvittava suomalainen jonka kielivirheille ja kummallisille tavoille (jotka ei kotisuomessa pistäisi kenenkään silmään!) hyväntahtoisesti virnistellään. Se ei ole maailmanloppu, mutta on päiviä jolloin siihen todella kyllästyy.

Ekassa asuinpaikassa päädyttiin tahtomattamme naapuruston silmätikuiksi joista kiersi vaikka mitä huhuja, kun tietämättämme rikottiin vaikka mitä kirjoittamattomia sääntöjä ihan vaan olemalla suomalaisia. Supinaa aiheutti esim. lasten nukuttaminen ulkona, se ettei heti synnytyksen jälkeen kutsuta taloa täyteen vieraita, oudot tarjoomukset kylässä pistäytyjille, kummallinen auto, lasten pukeminen talvihaalareihin, se ettei tajuttu moikata ääneen ihan tuntemattomia kadulla kulkijoita... :D

Kaikki tuommoinen on tietysti helpompi kestää jos tietää että paluu on edessä ennen pitkää. Silloin voi keskittyä nauttimaan niistä kivoista ja kiinnostavista jutuista, mitä ne nyt kussakin tapauksessa on. Ja onhan niitä aina alkuun paljon! Leipomoreissut sunnuntaiaamuna voisarvia hakemaan, meressä kahlailu, kiehtovat kulttuurielämykset tms. Mutta jos oikeasti lähtee vastahankaisena matkaan niin ei niistäkään ole loputtomasti iloa... Olen täällä ulkomailla tutustunut moniin väliaikaisesti maassa asusteleviin suomalaisiin, ja ihan laidasta laitaan jakautuu millainen se ulkosuomalaisuuden kokemus on heille ollut. Toisille todella mahtava juttu jonka loppumista surraan jo etukäteen, toiset laskevat päiviä milloin pääsee takaisin kotiin. Reippaasti yleistäen sanoisin että isommissa kaupungeissa on helpompaa.

Meni vähän negatiiviseksi, mutta ajattelinpahan että annos realismia tuon yllytyksen rinnalle voi olla hyödyllistä.

Vierailija kirjoitti:

Onko kyseessä väliaikainen vai pitempi tai jopa pysyvä pesti?

Itse muutin nuorena ulkomaille ja tällä reissulla olen vieläkin. Ja silti voin sanoa että vaikeaa on ollut, vaikeampaa kuin ikinä etukäteen osasin odottaa. Ja olisi ollut eksponentiaalisesti raskaampaa jollen olisi tätä itse todella kovasti halunnut.

Nämä kannustajat ja komppaajat tässä ketjussa eivät ehkä kaikki ole kokeilleet sitä ulkomailla asumisen arkea? Ihan tavallisista asioista tulee alkuun pitkäksi aikaa hankalia ja aikaavieviä, ja jollei ole tosi aktiivinen, sosiaalinen ja sopeutuvainen ja tee töitä sen eteen että luo itselleen uuden tukiverkoston, niin jo se jatkuva ulkopuolisuuden tunne on ihan itsessään päivittäinen henkinen haaste. Kaikki arkinen kanssakäyminen, tavat, tuotteet kaupoissa, paperisota, työpaikan kulttuuri, huumori, jne... siis ihan kaikki mahdollinen on opeteltava alusta uudelleen ja sisäistettävä luonnollisiksi osiksi elämäänsä.

Ne skypet yms. ei muuten kauheasti auta jos tosi yksinäisyys vaivaa. Uuden ystäväpiirin kehittäminen on useimmille aika työlästä ja vie aikaa, ja silloin sitä vasta tajuaakin minkälaisen yhteisen kokemuspohjan se jaettu kulttuuri antaa, ja miten haastavaa on löytää yhteinen sävel kun se puuttuu. Olen edelleen näissä paikallisissa kaveripiireissäni se vähän huvittava suomalainen jonka kielivirheille ja kummallisille tavoille (jotka ei kotisuomessa pistäisi kenenkään silmään!) hyväntahtoisesti virnistellään. Se ei ole maailmanloppu, mutta on päiviä jolloin siihen todella kyllästyy.

Ekassa asuinpaikassa päädyttiin tahtomattamme naapuruston silmätikuiksi joista kiersi vaikka mitä huhuja, kun tietämättämme rikottiin vaikka mitä kirjoittamattomia sääntöjä ihan vaan olemalla suomalaisia. Supinaa aiheutti esim. lasten nukuttaminen ulkona, se ettei heti synnytyksen jälkeen kutsuta taloa täyteen vieraita, oudot tarjoomukset kylässä pistäytyjille, kummallinen auto, lasten pukeminen talvihaalareihin, se ettei tajuttu moikata ääneen ihan tuntemattomia kadulla kulkijoita... :D

Kaikki tuommoinen on tietysti helpompi kestää jos tietää että paluu on edessä ennen pitkää. Silloin voi keskittyä nauttimaan niistä kivoista ja kiinnostavista jutuista, mitä ne nyt kussakin tapauksessa on. Ja onhan niitä aina alkuun paljon! Leipomoreissut sunnuntaiaamuna voisarvia hakemaan, meressä kahlailu, kiehtovat kulttuurielämykset tms. Mutta jos oikeasti lähtee vastahankaisena matkaan niin ei niistäkään ole loputtomasti iloa... Olen täällä ulkomailla tutustunut moniin väliaikaisesti maassa asusteleviin suomalaisiin, ja ihan laidasta laitaan jakautuu millainen se ulkosuomalaisuuden kokemus on heille ollut. Toisille todella mahtava juttu jonka loppumista surraan jo etukäteen, toiset laskevat päiviä milloin pääsee takaisin kotiin. Reippaasti yleistäen sanoisin että isommissa kaupungeissa on helpompaa.

Meni vähän negatiiviseksi, mutta ajattelinpahan että annos realismia tuon yllytyksen rinnalle voi olla hyödyllistä.

Itse asun KeskiEuroopassa kolmatta vuotta. Kertomuksesi kuulostaa ihan oudolta. Taidat laittaa tosi paljon painoa sille, mitä muut ajattelevat?

Ainoa jonka tunnistin, on lähipiirin puuttuminen. Harva kaipaa aikuisena ystäviä. Mutta tämä nyt ei mitenkään ole kiinni ulkomaille muuttamisesta, ihan sama olisi edessä suomen sisällä muuttaessa. Jos vaihtaa aikuisiällä kaupunkia, kannatta varautua siihen ettei ystäviä saa, ja tuttavatkin voi olla tiukassa. Mutta ei sen takia mielestäni kannata jumittaa synnyinpaikkakunnalleen. Jää myös paljon kokematta.

mukava loisia miehen rahoilla ulkomailla ja shoppailla ja leikkiä joskus hyväntekeväisyyttä.

Kyllä selviät  tuosta rankasta menosta.

Jos Suomesta van pois pääsee, kannattaa lähteä.

Vierailija kirjoitti:

Itse asun KeskiEuroopassa kolmatta vuotta. Kertomuksesi kuulostaa ihan oudolta. Taidat laittaa tosi paljon painoa sille, mitä muut ajattelevat?

Ainoa jonka tunnistin, on lähipiirin puuttuminen. Harva kaipaa aikuisena ystäviä. Mutta tämä nyt ei mitenkään ole kiinni ulkomaille muuttamisesta, ihan sama olisi edessä suomen sisällä muuttaessa. Jos vaihtaa aikuisiällä kaupunkia, kannatta varautua siihen ettei ystäviä saa, ja tuttavatkin voi olla tiukassa. Mutta ei sen takia mielestäni kannata jumittaa synnyinpaikkakunnalleen. Jää myös paljon kokematta.

Varmasti paljon riippuu ihmisestä itsestään, ihan hyvä kun toit senkin esiin. Koitin ilmaista tuossa viestissäni että tuttavieni kokemukset on olleet ihan laidasta laitaan, ja tarkoitin sillä myös sitä, ettei nuo omani varmaankaan ole yleistettävissä jokaiseen maastamuuttajaan. En ehkä saanut sitä ilmaistua kauhean selkeästi. Ja hirveästihän riippuu myös siitä minne muuttaa.

Sellaiset rempseät, ulospäinsuuntautuneet ja itsevarmat nuoret suomalaiset ovat minun asuinmaassani näyttäneet sopeutuneen huomattavasti helpommin kuin varovaisemmat, herkemmät tai mitä sanaa sitä nyt haluaa käyttääkin. Kaikissa maissa myös se kulttuuriero ei myöskään varmaan ole ollenkaan niin jyrkkä, jos on itse kasvanut nykyisessä suomalaisessa kaupunkikulttuurissa.

Itse lähdin viime vuosisadan puolella ihan tuppukylän tavat omaksuneena, ja erot asuinmaani tapoihin ja ajatustapoihin on ihan valtavat. Joissakin asioissa olen kyllä tässä vuosikymmenten vieriessä ne omaksunutkin, ja sitten puolestaan Suomessa käydessä kummastuttaa. :D

Toiseen kulttuuriin juurettomana muutto ei sovi kaikille, mutta antaa paljon niille jotka päättävät lähteä. 

Itse olen asunut vasta reilun vuoden ulkomailla, joten en voi puhua todellakaan kokemuksen syvällä äänellä. En ole kuitenkaan oikeasti katunut lähtöpäätöstä kertaakaan vaikka vaikeitakin hetkiä on ollut ja välillä mielessä kummitellut pitäisikö vain pakata elämä kasaan ja palata takaisin lähtöruutuun. 

Uskon itse siihen että niin hyvät kuin pahatkin kokemukset kasvattavat minua ihmisenä ja aikani ulkomailla tulee olemaan kokemus kesti se sitten muutamia tai kymmeniä vuosia. 

Kannustan ehdottomasti lähtemään kun tilaisuus on vaikka hyppy tuntemattomaan varmasti jännittää ja siksi alkureaktiosi on vihamielinen.

Koronan saatte koko perhe ja jengiläisiä on esim. USA:ssa. En löjtis

Vierailija kirjoitti:

mukava loisia miehen rahoilla ulkomailla ja shoppailla ja leikkiä joskus hyväntekeväisyyttä.

Kyllä selviät  tuosta rankasta menosta.

Teillä miehillä on aina niin herttaisia muistoja suhteistanne. :)

Toivottavasti olet edelleen onnellinen avo- tai aviomiehesi rinnalla.

Itse komennuksilla seitsemän vuotta ja kolmessa eri maassa asuneena voin sanoa, että erittäin rikastuttava ja antoisa kokemus itselle ja perheelle. Ainoat neuvot ovat, huolehtikaa parisuhteesta, huolehtikaa parisuhteesta ja huolehtikaa parisuhteesta. Eri maissa erossa ei kannata olla kuin se käytännön asioihin ja järjestelyyn kuluva aika eli max. kaksi kuukautta.

Naisille luontaista loisia altaan reunalla kun mies tekee duunit, nuita tuli nähtyä nokialaisena paljonkin.

Mutta aloittajalle suosin eroamista jotta mies pääsee uusiin seikkailuihin ilman turhaa painolastia.

Ja ulkomaan naiset aina kuumia muutenkin.(nuoria kans)