Lue keskustelun säännöt.
Pystytkö keskustelemaan äitisi kanssa "oikeista" asioista?
19.04.2013 |
Minä en ja se surettaa minua. Äiti sanoo jotain ympäripyöreää ja alkaa puhua naapurin Mairesta tai jotain vastaavaa. Toivoisin, että meillä voisi olla läheinen suhde ja voisin kysyä vaikka lasten kasvatukseen liittyvistä jutuista tai pohtia hänen kanssaan päivän kuulumisia syvällisempiä asioita. Mutta ei. Äiti ei vaan kykene tähän. Joskus jos hän pahoittaa mielensä jostain mitä olen sanonut, jättänyt sanomatta, tehnyt tai jättänyt tekemättä, hän ei koskaan sano siitä minulle. Sen sijaan äiti soittaa siskolleni ja marmattaa mutta minun kanssani asiasta ei voi puhua, vaikka haluaisin selvittää asian ja vaikkapa pyytää anteeksi, jos siihen on aihetta. Jos yritän ottaa puheeksi, vaihtaa hän puheenaihetta melkolailla heti. Turhauttaa. Annanko periksi?
Täytyykö vaan hyväksyä, että äidin kanssa tulee aina olemaan tällaista? Onko muita, joiden äitisuhde on hyvänpäiväntuttu-tasolla, eikä oikeasti läheinen? Välillä ihmetyttää miksi äiti on lapsia edes hankkinut, jos meidän oikeat ja tärkeät asiat ei kiinnosta :(
Kommentit (17)
En pysty, eikä se edes haittaa minua. Minusta vanhempien ei tarvitsekaan tuntua parhailta ystäviltä. Uskon äitiäsi oikeasti kiinnostavan asiasi. Hän vain katsonee niitä erilaisesta, siitä vanhemman, perspektiivistä kuin ystäväsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on äitini kanssa sinänsä läheiset välit, soitellaan pari kertaa viikossa pitkät puhelut. Aiemmin ajattelin, että olemme tosi läheisiä, voin kertoa hänelle kaiken, mitä haluan. Äitini alkoi kuitenkin suhtautua tosi nuivasti mieheeni, kaiken häneen tai hänen sukuunsa liittyvän kääntää kielteiseksi. Tajusin, että koska äitini ja isäni avioliitto oli onneton (isäni on jo kuollut), hän ei voi käsittää sitä, että kaikki naiset eivät haluakaan kuorossa haukkua miehiään. Samoin jotkut äitini sisarukset ovat läpeensä hyviä ja toiset läpeensä pahoja. Juttuja, joita en joskus parikymppisenä tajunnut ollenkaan. Äitini näkee maailman todella mustavalkoisena, ja kun kyseessä on hänelle valkoinen asia, voidaan jutella mukavasti ja oikein humaanisti, mutta kun tulee se musta asia, mitään järjellistä keskustelua ei synny, se on vain Pahaa.
Pystyn, mutta aina ei todellakaan ole ollut näin.
Olemme äitini kanssa läheisiä, soittelemme ainakin kerran kuukaudessa. Mutta lastenhoidosta puhun muiden pienten lasten äitien kanssa, aikaisemmin sydänsuruista ystävien kanssa. Nyt ehkä eniten puhun mieheni kanssa. En haluaisi että äiti olisi "paras ystäväni", tärkeä hän toki on.
Olemme äitini kanssa läheisiä, soittelemme ainakin kerran kuukaudessa. Mutta lastenhoidosta puhun muiden pienten lasten äitien kanssa, aikaisemmin sydänsuruista ystävien kanssa. Nyt ehkä eniten puhun mieheni kanssa. En haluaisi että äiti olisi "paras ystäväni", tärkeä hän toki on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen äitini kanssa todella läheinen ja teinistä asti pystynyt puhumaan niin arkipäiväsistä asioista kun henkilökohtaisistakin. Edelleen jos esim. Omassa avioliitossani on ongelma, voin huoletta purkaa oloa äidille. Ja aina oon pystyny niin ryyppäämisrt kun seksiin ja ystäviinkin liittyvät puhumaan. Harva kaveripiiristäni kykenee samaan ja vaikka parisuhdeongelmistakin puhuttaisiin, niin ikinä äiti ei ole alkanut kumppaniani arvostelemaan. Kuuntelee kyllä ja auttaa, mutta ei rakenna mielipiteitään minun sanoihin. Sama jos äidillä on ongelma, minä kuuntelen. Mulla siis ikää vasta 23v. Mutta kuitenkin :)
[quote author="Vierailija" time="19.04.2013 klo 17:16"]
Olemme äitini kanssa läheisiä, soittelemme ainakin kerran kuukaudessa. Mutta lastenhoidosta puhun muiden pienten lasten äitien kanssa, aikaisemmin sydänsuruista ystävien kanssa. Nyt ehkä eniten puhun mieheni kanssa. En haluaisi että äiti olisi "paras ystäväni", tärkeä hän toki on.
[/quote]
Kerran kuukaudessa soittelette, ettekä puhu määrätyistä asioista ollenkaan. Miten määrittelet läheisen suhteen?
T. Yksi, jolla suurinpiirtein sama tilanne, mutta määrittelen, ettei suhteeni äitiini ole kovin läheinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En, mutta en edes odota sitä. Olisi todella outoa, jos hän pystyisi kokemaan läheisiksi asiat, jotka minua kiinnostavat. Ne ovat niin kaukana hänen arjestaan. Voimme keskustella pinnallisella tasolla esimerkiksi käsitöistä, ruoasta tai puutarhanhoidosta, mutta hän ei ymmärrä esimerkiksi mitä teen työkseni ja mitä se minulta vaatii.
[quote author="Vierailija" time="19.04.2013 klo 17:21"]
Olen äitini kanssa todella läheinen ja teinistä asti pystynyt puhumaan niin arkipäiväsistä asioista kun henkilökohtaisistakin. Edelleen jos esim. Omassa avioliitossani on ongelma, voin huoletta purkaa oloa äidille. Ja aina oon pystyny niin ryyppäämisrt kun seksiin ja ystäviinkin liittyvät puhumaan. Harva kaveripiiristäni kykenee samaan ja vaikka parisuhdeongelmistakin puhuttaisiin, niin ikinä äiti ei ole alkanut kumppaniani arvostelemaan. Kuuntelee kyllä ja auttaa, mutta ei rakenna mielipiteitään minun sanoihin. Sama jos äidillä on ongelma, minä kuuntelen. Mulla siis ikää vasta 23v. Mutta kuitenkin :)
[/quote]
Olet siis äidillesi lapsi. Et varmaan itse kuulisi noista asiosta äidiltäsi (äidin avio-ongelmat, ryyppäämiset jne) ja tukisi niissä häntä?
Tämä siis mielestäni ihan ok, mutta kysyn vain, kun olen itse 40+ ja tavallaan koen, että olen myös vastuussa vanhenevasta äidistäni ja tämä alkaa olla enemmän vuorovaikutteista molempiin suuntiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olemme "läheisiä" eli edelleen äiti ottaa ja halaa ja pussaa poskelle kuten pienenä, mutta keskustelemaan en hänen kanssaan oikein pysty. Hänellä on joistain asioista niin mustavalkoiset mielipiteet joita ei pysty varmaan kukaan muuttamaan. Esimerkki:hän on tullut köyhästä perheestä, ja aikuisiällä ei ole omaa tyhmyyttään opiskellut vaan köyhäillyt aikuisenakin, ymmärtää koulutuksen tärkeyden vasta nyt. Hänellä on katkeruutta juuri rikkaita ihmisiä kohtaan, lokeroi heidät aina ylimielisiksi ym. Mietin usein että mitäs jos minä joku päivä rikastun, ymmärtääkö hän sitä että teen sen omalla työlläni, jos tulee riitaa lokeroiko hän minutkin "ylimieliseksi rikkaaksi" tai jos en lainaa hänelle rahaa olen nuuka, tai en välitä perheestä.Ainakaan rahasta en siis pysty rehellisesti keskustella (jos minulla on raha-asiat paremmin kuin hänellä)
En, en ole koskaan voinut. Äiti on manipuloiva marttyyri, joka voi mainiosti olla kaksi viikkoa puhumatta ja vain huokailla, muut saavat vain arvailla mikä on pielessä. Hänen kanssaan ei voi selvittää mitään erimielisyyksiä, koska hän on päättänyt ettei koskaan riitele.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En. Emme ole suunnilleen koskaan puhuneet "mistään", vaikka jollain tavalla olemmekin läheisiä. Liian läheisiä jotenkin, jotta voisimme olla läheisiä. Jos nyt kukaan tästä mitään tajusi. Virtahepojen kanssa mennään siis.
Mulla oli kuria pitävä äiti. Sain siis ns. hyvän kasvatuksen ja vaikka lomailimme ja teimme asioita perheen kesken sekä äitini oli kauan kotiäitinäkin, emme ole läheisiä. Äition selkeästi äiti, ei ystävä. Ja lisäksi luonteenlaadultaan arvosteleva ennemmin kuin kannustava.
Meillä ei siis ole välirikkoa tai riitaa. Ja voisin olla, ja olenkin, kiitollinen kasvatuksestani. Valitettavasti sellainen johdonmukainen tiukka kasvatus ei vain yleensä johda ystävyyteen, olemme aina eritasolla. Lisäksi äitini toiveet meidän lastemme elämistä olivat korkealla ja siksi ei voi olla koskaa kunnolla ylpeä saavutuksistamme, nehän olivat itsestäänselvyys, johon perheessä panostettiin (koulutus, sivistys, sosiaalinen osaaminen jne.). Lastenkasvatusasioissa ollaan osittain eri linjoilla eikä siksi niistä juuri puhuta.
Toivoisin, että voisin itse olla aikanaan läheisempi oman lapseni kanssa, mutta eihän sitä koskaan tiedä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini oma äitisuhde on ollut vaikea, mummoni on manipuloiva paskiainen, jos suoraan sanon. Lapsia mummolla on varmaan siksi, että se on ollut ajan tapa ja ne on velvollisuudesta hoidettu. Sieltä kai äitini kommunikaatiovaikeudet johtuvatkin. Muistan jo lapsena siskon kanssa jääneemme monesti kaksin kotiin, jos äiti hermostui jostain tai suuttui meille. Lähti ovet paukkuen rauhoittumaan johonkin ja jätti meidät lapset kotiin. Eikä näistä kohtauksista koskaan puhuttu jälkikäteen. Äiti ei ikinä selitellyt tai pyytänyt anteeksi hermostumisiaan. En siis ihmettele, jos nyt vanhemmiten ei sen paremmin osaa negatiivisia tunteitaan käsitellä.
Kasvatuksemme ei ollut tiukka, päinvastoin. Äiti antoi helposti periksi ja sitten jos joskus yritti pitää jostain säännöstä kiinni, kapinoimme vastaan ja sotatila oli pystyssä. Riitoja vaan ei koskaan selvitetty ja ainakin minulla ne jäivät kaivelemaan mieltä. Itse on pitänyt omissa ystävyys- ja seurustelusuhteissa opetella toisenlainen tapa mutta äidin kanssa tämä ei onnistu, koska yksin en siihen pysty, eikä äiti tule vastaan. Useimmiten kyse on väärinkäsityksestä tai sukupolven välisestä näkemyserosta mutta näitäkään ei voi selvittää, koska äiti ei vaan keskustele, ei sitten millään.
Joskus vuosia sitten jo annoinkin periksi mutta päätin yrittää vielä uudelleen. Samassa jamassa ollaan taas ja jälleen on paha mieli. Arvostaisin kokemuksen tuomaa näkemystä monissa asioissa mutta kun ei sitä saa äidistä irti. Ei kai tässä sitten muu auta kuin kertoa lasten piirustuksista, hiihtoretkistä ja säätilasta. Näin pinnallista ystävyyttä tai kaveruutta en jaksaisi ylläpitää mutta kun on kyse äidistä, on pakko. Eniten harmittaa se, että en edes kunnolla tunne äitiäni. Tiedän, että hän tykkää leipoa ja laittaa ruokaa mutta en tiedä mitä hän tärkeistä asioista ajattelee. Siitä tulee minulle surullinen olo.
Ap
En pysty enkä halua mutta tämä johtuu vain minusta eikä äidistäni, jolla taas ei ole mitään ongelmaa puhua henkilökohtaisista asioistaan minulle ja siskolleni. Itse en aina haluaisi kuulla niin henk.koht asioita äidiltäni, koska ne saavat minut kiusaantumaan mutta en kehtaa sanoa ettei kertoisi niin paljon itsestään.
Meillä on periaatteessa aivan hyvät välit, mutta on monia asioita joista en halua puhua äitini kanssa: esim. kaikki parisuhteeseeni, lapsien hankintaan, seksiin ja alkoholinkäyttöön liittyvä....
Ikävä sanoa, mutta Äiti on minulle juuri tuollainen, kuin itse toivoisit. Hän on niin läheinen, että voin sanoa parhaaksi ystäväkseni. Olen nelikymppinen, äiti 65. Puhumme lapsista, rakkaudesta, seksistä, kuolemasta, taiteesta, ihmissuhteist, kirjallisuudesta, puutarhan laitosta... ihan kaikesta. Parisuhteeni yksityisasiat pidän itsellämme, mutta voimme kyllä kumpaankin suuntaan puhua myös ikävät asiat, masennukset ja epäonnistumiset.
Ehkä lähennyt äitisi kanssa iän myötä. Opit varmaan itsekin kuuntelemaan häntä toisella tavalla.