millaista on olla masentunut?

minulla kesti monta vuotta ymmärtää, että olen masentunut. Masennus ei ollut koko ajan samanlaista, pahimmillaan makasin vain sängyssä ja mietin kuolemaa, toisinaan taas elämä oli suht. normaalia, kävin töissä, hoidin lapsen jne,rutiinit auttoivat elämään normaalisti ja välillä oli ihan hyväkin olo, mutta olin jatkuvasti kiukkuinen, varsinkin miehelle,  päässä pyöri välillä ihan omituisia ajatuksia jne.

Kävin neljä kertaa terapeutilla, ja jo se auttoi näkemään tilanteen uusin silmin. Sain masennuslääkkeet, jotka auttoivatkin heti, vaikka elämä ei toki saman tien muuttunut paremmaksi. Pystyin kuitenkin näkemään asiat uudella tavalla, ja pikkuhiljaa pääsin eroon "pakkomielteistäni" (niitä oli esim. selllaiset ajatukset, joissa hypään talon katolta, vedän ranteeni auki tai ainakin viiltelen itseäni tosi kovaa - mitään näistä en oikeasti ole tehnyt enkä edes halunnut tehdä, mutta mielikuvat pyöri mielessä ja ne tuntuivat jotenkin hyvälle).

Masennus on toistunut kaksi kertaa sen jälkeen (eli n. 16 vuoden aikana), mutta olen huomannut sen heti (noista pakkoajatuksista, normaalisti tuollaisia asioita ei edes tule mieleen, tai jos tulee, niin ne tuntuu omituisilta ja noloilta, ei hyviltä ja lohdullisilta kuten masentuneena) ja hakenut masennuslääkkeet. Niitä olen syönyt n. 1-1,5 vuotta ja sen jälkeen lopettanut, ja masennus on ollut taas monta vuotta poissa.

Koko ajan olen käynyt töissä, olen kertonut masennuksesta tutuille, en tosi silloin kun olen ollut masentuntu (silloin en oikein pysty puhumaan kenenkään kanssa, alkaa heti itkettää), mutta sen jälkeen. Kerran laitoin työkaverille sähköpostilla tiedon, kun hän huomasi ettei kaikki ole ihan kohdallaan, mutta en pystynyt puhumaan hänelle mitään.

En usko, että kaikilla on samanlainen masennus kuin minulla, enkä osaa edes sanoa, miten pahasta masennuksesta on ollut kyse. Mutta näin masennus on minulla oirellut, ja sen kanssa pystyn kyllä elämään.

Miten huomasin? Alkoi yhtäkkiä olla jatkuvasti levoton, ahdistava, todella paha olo. Sellainen että olisi sekoamassa, ettei kestä enää ahdistusta joka on päällä yötä päivää. 

Milloin hakeuduin hoitoon? Alkuun yritin selitellä itselleni että se johtuu jostain fyysisestä jutusta kun oli vähän vatsakin sekaisin, ja että menee ohi. Mutta pari kuukautta kului ja olo jatkui, enkä kestänyt enää. Menin ihan ensin yleislääkärille koska en ollut varma onko vaiva fyysistä vai psyykkistä. Olin opiskelija silloin joten menin YTHS:lle. Sieltä mut ohjattiin psykiatrille YTHS:llä ja psykologille myös keskusteluaika. Sain lääkkeet ja jokusen keskustelukerran.

Hoidoista ei ollut minulle oikeastaan mitään apua. Se keskustelu oli pelkkää turhaa lässytystä, ja masennuslääkkeistä sain pelkkiä sivuvaikutuksia. 3 eri lääkettä kokeilin ja sitten lopetin. Aloin lääkitä itseäni alkoholilla, joka onneksi vei ahdistukselta kamalimman terän. Mulla masennus meni itsestään alkoholilääkityksen avulla tai siitä huolimatta ohi noin vuodessa. 

Hoisin graduntekoni loppuun masentuneena normaalisti, viinan voimin mutta kuitenkin. Kellekään läheiselle en kertonut masennuksestani. Ihan turhaan olisi äiti ja isä siitä murehtineet, ei se minua olisi auttanut mitenkänä. Miesystäväni jätti minut masennuksen aika alkuvaiheessa, eikä muita läheisiä oikein ollutkaan.

Minä sairastuin masennukseen jo peruskouluikäisenä. Murrosiässä tajusin sen olevan masennusta, sillä itselläni hallitseva oire oli masentunut mieliala. Tuolloin käynnistyi myös vuosien hoitoyritykset eri tahoilla. Kävin kahdessa eri hoitopaikassa kolmella eri psykologilla yhteensä 5-6 vuotta, ennen kuin YTHS:n psykologi totesi, että tarvitsen pitkäkestoista intensiivistä psykoterapiaa. Pelkät viikottaiset keskustelut psykologin kanssa eivät riittäneet auttamaan minua kuin korkeintaan väliaikaisesti. Mun masennus on ollut sellaista vähän vaihtelevaa, että välillä on ollut parempia jaksoja ja välillä huonompia. Nuorempana saatoin kuvitella, että kun masennusoireisto hetkeksi helpotti, että se on nyt sitten ohi kokonaan, ja sitten pettymys uuden masennusjakson alettua oli valtava.

Lääkkeitä en ole koskaan syönyt, kävin useita vuosia terapiassa. Suurimaan osan siitä ajasta, kun olen ollut masentunut, olen elänyt ns "normaalia elämää", eli yrittänyt opiskella. Opinnot etenivät hitaasti ja takuten masennuksen aikana ja vaihdoinkin osittain masennuksen vuoksi yliopistolta ammattikorkeaan, koin, etten selviä masennuksen vuoksi yliopisto-opinnoista. Yhden puolen vuoden pätkän olin sairauslomalla.

Salasin asian aikuisiällä lapsuudenperheeltäni, mutta läheiset ystäväni ja mieheni toki tiesivät siitä. Nykyään en kovin avoimesti asiasta puhu, sillä asenteet mielenterveysongelmia kohtaan ovat ikävät.

Tällä hetkellä olen terve, työssäkäyvä ja erittäin tyytyväinen elämääni.

Mulla masennus oli seurausta burnoutista. Oli liikaa tekemistä liian kauan, koko elämä oli suorittamista. Aloin tajuta tilanteen (burnoutin) fyysisten oireiden myötä: kevättalvella en pystynyt pitämään verhoja auki, koska valoisuus sattui silmiin. En pystynyt olemaan ulkonakaan, kun hanki heijasti valoa niin kovasti. Halusin olla pimeässä yksin. Ihmisten seura väsytti. Sain ahdistuskohtauksia, joissa sydän hakkasi ja itkeminen oli välillä kuin hyperventilointia. Elin autopilotilla. Kun yritin kävellä yliopiston käytäviä, en pystynyt kuin raahustamaan, en yksinkertaisesti päässyt nopeampaa vauhtia. Oman ulkonäön laiminlyönti, liikunta loppui, olin koko ajan väsynyt. Kun lopulta pääsin kesälomalle, en edes harkinnut yrittäväni kesätöihin. Tiesin, etten pystyisi. Nukuin koko kesän pimeässä huoneessa.

Koska en tajunnut tilannetta ajoissa vaan vedin koko kevään sinnillä läpi, masennuin. Ajan kanssa nuo fyysiset oireet hälvenivät ja tilalle tuli mielenkiinnottomuus, pohjaton väsymys, toivoton olo. Jokainen pienikin merkintä kalenterissa ahdisti. Hakeuduin hoitoon jo keväällä (YTHS), mutta en muista sainko diagnoosin ja lääkemääräyksen jo silloin. Elin ihan sumussa. Joka tapauksessa en aloittanut masennuslääkitystä vielä silloin. Muistan, että hoitavat tahoni (lääkäri, psykiatri, psykologi) ottivat tilanteeni tosissaan ja homma olisi varmaan lähtenyt rullaamaan, jos olisin itse ottanut neuvoista onkeeni. En vain jotenkin tajunnut ja/tai jaksanut. Halusin vain levätä.

Lopulta muistaakseni vuoden päästä aloitin lääkkeet ja terapian. Molemmat auttoivat. Olin valmistumisen jälkeen sairaslomalla työstäni viikon. Se oli täyttä peetä, ei auttanut mihinkään. Ahdisti ja masensi vain enemmän se töihinpaluu, työhön jota vihasin (ei oman alan työ). Tuon sairasloman jälkeen en ole enää suostunut ottamaan vastaan lääkärin määräämää sairaslomaa. Viikon sairasloma masentuneelle ja perusarjen kanssa kamppailevalle on täyttä huijausta. Pitäisi ravata koko ajan hakemassa lisää sairaslomaa, eikä sitä jaksa. Melkein helpompi vain kitua duunissa, joka on peestä mutta jonka osaa.

En meinannut hyväksyä sitä, että mulla on keskivaikea masennus. Mulla? Kympin tyttö, iloinen ja energinen ja sosiaalinen. Oman tien kulkija. Ootin vaan sinnillä, että se menee ohi. Jossain vaiheessa taivuin ja annoin itseni olla. Jaksoin lopulta vaihtaa työpaikkaa ja se oli pelastus niin kauan kuin sitä kesti. Vointi koheni. Kävin jopa lenkillä tuolloin. Kun se loppui ja eteen tuli muutto ja työpaikan vaihdos, masennus uusi. Ja nyt ollaan siinä tilanteessa. Sairaslomaa on määrätty mutten ole ottanut vastaan. Itsetunto on jo niin romahtanut muutenkin, etten kestäisi sairaslomalle jäämisen tuomaa luuserifiilistä. Alkaa kuitenkin nyt näyttää siltä, etten kohta muuta voi kuin taipua sairaslomalle.

Mulla on lääkitys ja käyn kolmatta vuotta terapiassa. Mitä teen kun se loppuu? En tiedä. Mun pitäisi ikäni puolesta elää elämäni parhaita aikoja, mutta tuntuu kuin opiskeluajan loppu ja työuran ekat vuodet olisi menneet hukkaan ja sinnittelen vain elämän syrjässä kiinni. Jaksan hädin tuskin pestä kasvot ja hampaat ja hoitaa koiran. Töissä esitän reipasta, kotona sulan sohvaan kiinni. Jos ei olisi pakko nousta sängystä, en nousisi. Joka aamu herätessä, oli arki tai viikonloppu, ajattelen, että taasko pitää nousta. Taasko pitää viedä koira ulos. Taasko pitää yrittää syödä aamupala ja lounaskin. En kokkaa ikinä, syön mitä sattuu.

En tiedä. Saisinko vain nukkua ja unohtaa kaiken. En jaksa tehdä mitään. En halua tehdä mitään. Usein vain makaan hereillä silmät kiinni enkä tee mitään.

Jokainen suomalainen on masentunut

Olo on toivoton, elämältä merkitys pois ja tutkiskelen ajoittain netistä kivuttomia ja helppoja tapoja päättää päiväni. En ole hakeutunut hoitoon, koska jo nuorena ne tehottomaksi todettu lääkkeineen. Niitä nappeja aina hetken söi ja minkä lie placebon takia kuvitteli voivansa hetken paremmin, mutta vaipui aina samaan ankeuteen lopulta. Juttelut kaikenmaailman tyyppien kanssa alkaa myös tuntumaan turhanpäiväisiltä varsin pian.

Minut diagnosoitiin reilu kymmenen vuotta sitten keskivaikeaan masennukseen. Olin kyvytön ahdistuksen takia hakemaan töitä, työkkäri-täti varasi minulle ajan lääkäriin. Sain lääkereseptin ja säännöllisen psykologin rupattelukaveriksi. Hän kuitenkin työnsi minut ovesta ulos kun elin seesteisempää aikaa. Sanoi olevansa tarpeeton. Jäin keskenään lääkkeiden kanssa ja tunsin oloni aika syrjään sysätyksi. En kuitenkaan halunnut jäädä pelkkien lääkkeiden varaan.. Lähisukulaiseni on vedellyt nappeja jo yli 20-vuotta. Psykologi vakuutteli, että lääkkeet ovat vain väliaikainen apuväline muun terapian rinnalla, mutta lopulta kävi niinkuin kävi. Lopettelin hiljalleen annostuksia vähentäen, mutta voi niitä inhottavia vieroitusoireita! Lääkkeiden ei pitänyt myöskään koukuttaa.. Olin pettynyt. Lääkkeistä ei olut apua ja oikeaa terapiaa en saanut. Masennus jatkui ja sietämättömillä hetkillä hakeuduin uudestaan avun piiriin. Lääkkeitä lääkkeitä lääkkeitä ja erittäin epäsopivia rupattelukavereita... Lopulta päätin lopettaa avun hakemisen kokonaan, koska en kokenut saavani mitään apua mistään.. Elän edelleen masennuksessa, työkyvyttömänä,oireet pahempina. Pelkään astua ovesta ulos, pelkään ihmisiä, pelkään elämää. Ahdistus on läsnä jok'ikinen päivä, enemmän tai vähemmän. Minäkin mietin pahimpina päivinä lempeintä tapaa lopettaa elämäni.. Tulevaisuuteni näyttää toivottomalta. Tukiverkostoni on käytännössä olematon. Mietin, miksi minä joudun täällä sinnittelemään, vaikka niin moni muu elämän-nälkäinen joutuu lähtemään kesken kaiken...

Huomasin nuorena. Jälkeenpäin olen ajatellut, että se alkoi murrosiässä. Silloin ei vielä ollut masennuslääkkeitä, se oli 70-lukua. Ajattelin sen olevan ohimenevää ja että tilanne paranisi, kun tulisin aikuiseksi.

Kävin koulun siis normaalisti ja sain hyviä arvosanoja. Olin tunnollinen oppilas. Mutta koulun lisäksi en jaksanut käydä töissä. Koulunkäynti tuntui ahdistavalta, joten siihen kului energiaa paljon. Jaksoin mennä kesätöihinkin vasta päästyäni ylioppilaaksi.

Työssä käynti on usein tuntunut yhtä lailla ahdistavalta kuin koulu. Kuitenkin molemmat ovat sujuneet jotenkin.

Opiskeluvuosina kävin juttelemassa psykologilla ja huomasin sen helpottavan oloa, vaikka vain hetkellisesti. Myös kaverien kanssa oli välillä hauskaa, mutta en ole koskaan jaksanut pitää laajaa kaveripiiriä. Koen sen vaativan liikaa voimavaroja. Iltabilettäjä en ole ollut koskaan. Äiti yritti auttaa minua, kun olin nuori, mutta hänen oli vaikea ymmärtää masennustani, koska ei itse ollut koskaan masentunut.

Masennus on tosiaan seurannut minua kaikki nämä vuodet, vähemmän tai enemmän. Usein koin, etten pysty siihen mihin muut. Energiani ei riitä. Mieleistäni ammattialaa en ole löytänyt enkä ole edes uskaltanut sitä etsiä. Olen pysynyt niissä hommissa, joihin satuin pääsemään. Olen yrittänyt tehdä siinä parhaani, mutta eipä se ole pitkälle riittänyt.

Yksi toteutunut haave oli oma perhe. Lapsiluku jäi yhteen tuon jaksamattimuuteni vuoksi. Sitten sainkin masennuslääkkeet ensimmäisen kerran ja niiden avulla olen mennyt tähän asti, enemmän tai vähemmän.

Itsemurha on ollut mielessä usein teinistä asti, mutta ei sillä tavalla tosissaan, että olisin mitään sellaista edes yrittänyt.

Olisin ollut parempi äiti ja vaimo ilman tätä. Olisin jaksanut enemmän ja ollut iloisempi. Ehkä olisin myös jaksanut etsiä itselleni sellaisen työn, josta olisin pitänyt oikeasti, jos sellainen on mahdollista.

Psykoterapian olen aloittanut kerran, mutta se keskeytyi.

Olen pohtinut, että syitä masennukselleni on monia. Nuorena oli vaikea hyväksyä itseään, omaa fysiikkaa. Olin kiinnostunut taiteista, vaikka en ollut niissä lahjakas. Olin kiinnostunut myös kielistä, mitä ei arvostettu lapsuuskodissa. Äitini uskoi vahvasti, että pystyn kaikkeen, mihin vain haluan, mutta itse havaitsin jo varhain, ettei asia ole niin.

Tällaista se on. "Aina saa hävetä." Nyt ikä on tuonut vielä muistiongelmiakin.

Ymmärsin olevani masentunut, kun kaikki oli harmaata ja näytti harmaalta.