Kokemuksia kaikkivoipaisuudentunteesta lapsella?

Meidän perheessä oli vielä hetki sitten sulavakäytöksinen, tasapainoisen tuntuinen ja äitiinsä kiintynyt pikkupoika. No nyt tämä kuopus kirkuu vain ärsyttääkseen, huitoo käsillään ja välillä lyökin isompia sisaruksiaan. Kaiken tämän päälle hän nauraa ja sanoo, että "Ette voi minulle mitään". Vastaan, "Kyllä minä voin". Vähän aikaa sitten näytti sentään olevan pahoillaan aiheuttamastaan kärsimyksestä, reagoi siksi yli itkemällä, kunnes pyysi anteeksi ja ihmetteli  itsekin, että mistä tämä omituinen käyttäytyminen tuli.

Nykyisin hän ei haluaisi pyytää anteeksi ja on jotenkin uskossa, että kyllä ne kestävät hänen puuskansa, mutta kun emme haluaisi kestää ja sen hänelle jo kerrommekin!!! Hän vain jatkaa, vaikka kiellämmekin ja kerromme että sattuu ja voi olla vaarallistakin, eikä saa tehdä niin. Ei kuulu käytöstapoihin ym. Menee sitten siihen, että pidän kiinni, kunnes hän rauhoittuu. Normaaliako ja miten tämä tästä?

Isommilla sisaruksilla on ollut omat oudot vaiheensa, mutta tämä kuopuksen tapa reagoida on silti meille uudenlaista. Eikö hän ymmärrä, että voi satuttaa? Miten oppii ymmärtämään? Miksi ei lopeta? Miksi ylipäätänsä aloitti näinkin vanhana? On pian 5 v. En edes aavistanut, että tällainen vaihe tulisi, mutta niin vain tuli ja vielä näin vahvana.

Luulin hänen selviävän vähemmällä kiukulla, koska on temperamenttia, mutta tähän asti se on suuntautunut lähinnä vain positiiviseen tekemiseen. Kiitosta ja kehua haluaa ja jos en muista kehua, niin oikein kysyy niitä. Haluaisi sekä positiivisen, että negatiivisen huomion itselleen ja yritän pitää tilannetta hallussa niin, että edelleen olisi enemmän positiivista palautetta. On nimenomaan saanut ikänsä kehuja. Keskustelemme, mutta hän on sulkeutuneempi kuin aikaisemmin. Nukkuu hyvin eikä esim näe pahoja unia. Tiedostaa itsekin, että haluaa käytöksellään huomiota, mutta kun meidän perheeseen kuuluu muitakin kuin hän ja ei me haluta hänestä narisistiakaan kasvavan.