Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Epäilen puolisolla ADD:tä, mutta hän ei tahdo tutkia
30.06.2020 |
Kuusi vuotta olen katsonut, kuinka puolisoni ”jää haaveilemaan”, painiskelee jatkuvasti aikataulujen kanssa, jättää esim. siivoamiset puolitiehen kun vaihtaa lennosta tekemistä, lykkää hoidettavia asioita ja sitten on hirvittävän ahdistunut tästä.
On masennukseen taipuvainen, herkkä sielu, ja elämäämme hallitsee jatkuvat väärinymmärrykset, usein joudun vääntämään rautalangasta yksinkertaisiakin juttuja että menee perille, esim. muistuttamaan useita kertoja että mennään junalla joka lähtee kello X. Koen että puolisoni ei ihan oikeasti ymmärrä miltä käytöksensä näyttää ulospäin tai sisäistä, miten kuormittavaa minulla välillä on, kun kannattelem kahden aikuisen ihmisen velvotteita harteillani.
Kaikki piirteet täsmäävät ADD:hen, ja diagnoosin joitain vuosia sitten saanut ystäväni on samaa mieltä. Puolisoni teki kerran netissä ADHD-seulan ja sai korkeammat lukemat kuin neuronormi, mutta ei kuitenkaan tahdo hakea apua ja välttelee koko aihetta. Käytiin jopa parisuhdeterapiassa, ja psykologi vieläpä suositteli kumppanilleni vielä erilliskäyntejä. Ei suostunut, eikä suostu työuupumuksen oireidenkaan tähden työterveyslääkäriin.
Rakastan kumppaniani, mutta alan olla todella uupunut tähän menoon. Mitä tässä voi tehdä?
Kommentit (40)
Ei se diagnoosikaan ole kuin sana. Sellaiselle ihmiselle, joka on kaivannut selitystä omalle erilaisuudelleen, diagnoosi voi olla helpotus. Mutta jos aikuinen ei halua diagnoosia, ei siitä myöskään ole hänelle apua.
Ennemmin teidän kannattaisi alkaa miettiä arjen keventämiseen tähtääviä ratkaisuja ja rutiineja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todentamaton ADD voi olla taakka kantajalleen. Vaikka lääkitystä ei pidettäisi jatkuvasti yllä ja oireet pysyisivät, voisi diagnoosi auttaa itsensä hyväksymisessä ja sen kautta helpottaa elämää. Myös jos aikoo hankkia lapsia, on hyvä olla kartalla sillä on periytyvää.
Pystyisivätkö kumppanisi vanhemmat auttamaan tässä?
Ei se välttämättä diagnoosinkaan myötä muutu ihmisenä. Kannattaa vakavasti harkita, haluatko hoitaa hommat toisenkin edestä loppuelämäsi.
epäilen kanssa itselläni add:tä, mutta kannattaako lääkitys ja miten pian sellaisen saisi kokeiluun?
Kirjoituksestasi saa kuvan, että tilanne ei haittaa häntä itseään yhtä paljon kuin sinua. Hän ei ehkä hahmota, miten paljon sinä kannattelet ja autat häntä arjessa, ja siksi ei näe tarvetta tilanteen muuttamiseen. Diagnoosihan ei muuta mitään, ellei hän ole valmis ottamaan käyttöön uusia tapoja järjestää arkeaan ja ottaa siitä itse enemmän vastuuta.
Terv yhden ADHD-lapsen äiti, jonka kahdella muullakin perheenjäsenellä diagnosoimattomia piirteitä. Käytössä listat, excelit, kännykkämuistutukset, lukujärjestykset, palkintotarrat, ihan kaikki. Monista näistä työkaluista on apua ihan tavalliselle hajamieliselle aikuisellekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tässä hei.
Koen hankalaksi olla tasavertainen kumppanini kanssa, sillä joudun niin usein esim. hoitamaan asioita jotka hän jättää tekemättä. Tämä aiheuttaa kasvavaa epäoikeudenmukaisuuden tunnetta, vaikka on selvää, että puolisoni ei toimi tarkoituksellisesti niin.
On vain vaikea ajatella järjellä jos hän vaikkapa kesken keskustelumme lähtee vaeltelemaan ympäri kämppää omissa ajatuksissaan, ja sitten kun saan kontaktin, kaikki mitä olen sanonut, on mennyt häneltä ohi. Erityisesti jos kyseessä on itselleni tärkeä asia, hänen käytöksensä loukkaa.
Ajattelen itse, että jonkinlainen kognitiivinen terapia tai muu vastaava ammattiapu auttaisi kumppaniani esim. opettelemaan arjen hallintaa ja kehittäisi itsetuntemusta. Nyt se olen liian usein minä, joka joudun toteamaan että selvästi alla on liikaa kuormitusta tai ärsykkeitä, eikä puolisoni siksi pysty enää ”ottamaan sisään” asiota. Hän ei itse osaa tunnistaa itsessään tällaisia. Tuntuu myös aika hurjalta, että alkaisin aikuista ihmistä koulimaan exceleihin jne, jos oma-aloitteista halua hänellä ei ole.
Joku ehdotti vanhemmilleen puhumista. En ihan tiedä, en ole heidän kanssaan millään lailla läheinen, sillä kumppanini kokee ettei hänen isänsä hyväksy häntä omana itsenään (liittyen sukupuoli-identiteettiin). Muistan kyllä että hänen äitinsä totesi suhteen alkuvaiheessa jossain yhteydessä, että puolisoni on aina ollut sellainen pää pilvissä kulkija, eli minään yllätyksenä ei ainakaan hänelle nämä huoleni tulisi.
Kyllä on ihan rehellisesti sanottava kumppanille, että olet todella kuormittunut tilanteesta. Ja että haluaisit vain auttaa häntä. Lääkityksellä, psykoterapialla ja vaikkapa nepsykuntoutuksella voi olla iso apu arkeen.
T: ADHD
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on ihan rehellisesti sanottava kumppanille, että olet todella kuormittunut tilanteesta. Ja että haluaisit vain auttaa häntä. Lääkityksellä, psykoterapialla ja vaikkapa nepsykuntoutuksella voi olla iso apu arkeen.
T: ADHD
Olen sanonut, useampaan otteeseen. Kävimme tosiaan useamman kerran pariterapiassakin, ja terapeutti vihjasi, että puolisoni kannattaisi käydä lääkärissä ihan keskenään. Harkitsen siis vakavasti eroa, koska en tunnu löytävän keinoa jolla hän uskoisi minua.
- Ap
Itse olen samanlainen kuin ap:n puoliso ja olen melko varma että minulla on ADHD, mutta en ikinä halua mitään diagnoosia enkä "apua". Pärjään itselleni riittävän hyvin, vaikka tosiaan monen muun rauhallisemman mielestä olisin taatusti superärsyttävä. Itse olen ratkaissut ongelman elämällä yksin, ilman parisuhteita.
Mutta ethän sinä ap voi muuta kuin sanoa että sinua rasittaa nuo puolison tavat ja piirteet. Ja sen olet ilmeisesti sanonutkin ja yrittänyt saada hakemaan "apua". Apua lainoissa siksi, että luultavasti omasta mielestään hän ei tarvitse apua ja ongelma on lähinnä ehkä nalkuttava puoliso joka yrittää jopa diagnoosien kautta muuttaa häntä erilaiseksi kuin hän on ;) Mutta jos toisen kanssa ei kerran ole mukava elää, niin on vain 2 vaihtoehtoa: sopeutua tai erota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä hei.
Koen hankalaksi olla tasavertainen kumppanini kanssa, sillä joudun niin usein esim. hoitamaan asioita jotka hän jättää tekemättä. Tämä aiheuttaa kasvavaa epäoikeudenmukaisuuden tunnetta, vaikka on selvää, että puolisoni ei toimi tarkoituksellisesti niin.
On vain vaikea ajatella järjellä jos hän vaikkapa kesken keskustelumme lähtee vaeltelemaan ympäri kämppää omissa ajatuksissaan, ja sitten kun saan kontaktin, kaikki mitä olen sanonut, on mennyt häneltä ohi. Erityisesti jos kyseessä on itselleni tärkeä asia, hänen käytöksensä loukkaa.
Ajattelen itse, että jonkinlainen kognitiivinen terapia tai muu vastaava ammattiapu auttaisi kumppaniani esim. opettelemaan arjen hallintaa ja kehittäisi itsetuntemusta. Nyt se olen liian usein minä, joka joudun toteamaan että selvästi alla on liikaa kuormitusta tai ärsykkeitä, eikä puolisoni siksi pysty enää ”ottamaan sisään” asiota. Hän ei itse osaa tunnistaa itsessään tällaisia. Tuntuu myös aika hurjalta, että alkaisin aikuista ihmistä koulimaan exceleihin jne, jos oma-aloitteista halua hänellä ei ole.
Joku ehdotti vanhemmilleen puhumista. En ihan tiedä, en ole heidän kanssaan millään lailla läheinen, sillä kumppanini kokee ettei hänen isänsä hyväksy häntä omana itsenään (liittyen sukupuoli-identiteettiin). Muistan kyllä että hänen äitinsä totesi suhteen alkuvaiheessa jossain yhteydessä, että puolisoni on aina ollut sellainen pää pilvissä kulkija, elminään yllätyksenä ei ainakaan hänelle nämä huoleni tulisi.
Älä hoida hänen asioita. Anna hänen hoitaa ne omalla tavallaan. Myöhässä tai miten vaan. Itsekin olen melkoinen ADHD-koohottaja, mutta 45-vuotiaaksi olen sinkkuna pärjännyt, omalla tavallani. Asiat hoidan ehkä myöhäsä, vasta useamman "varoituksen" jälkeen tms mutta hoidan kuitenkin.
Kognitiivinen terapia tuskin auttaa. ADHD:hen ei aikuisella käytännössä auta kuin lääke, ja sitä taas ei läheskään kaikki halua syödä. Amfetamiinijohdannaista.
"Tuntuu myös aika hurjalta, että alkaisin aikuista ihmistä koulimaan exceleihin jne, jos oma-aloitteista halua hänellä ei ole"
Exceleihin? Harva mitään Exceleitä normi arjessaan pyörittää. Aika kova vaatimus että sellaistakin täytyisi.
Todella uuvuttavan kuuloista, kuusi vuotta on jo sen verran pitkä aika että tuskin mikään tulee radikaalisti muuttumaan, jos kumppani ei apua halua.
Minkä ikäisiä olette? Haluatko lapsia? Jos aikaa vielä on ja haluat perustaa perheen, niin suosittelen kyllä eroa. Muuten katkeroidut, tai sitten etsit toiselle tuttia ja toiselle kotiavaimia, joka päivä, vuosikausia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kuulosta kovin vakavalta tuon tekstin pohjalta. Eivät kaikki ole täydellisiä. Jos mies ei itse halua hakea apua niin kannattaa antaa asian olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä hei.
Koen hankalaksi olla tasavertainen kumppanini kanssa, sillä joudun niin usein esim. hoitamaan asioita jotka hän jättää tekemättä. Tämä aiheuttaa kasvavaa epäoikeudenmukaisuuden tunnetta, vaikka on selvää, että puolisoni ei toimi tarkoituksellisesti niin.
On vain vaikea ajatella järjellä jos hän vaikkapa kesken keskustelumme lähtee vaeltelemaan ympäri kämppää omissa ajatuksissaan, ja sitten kun saan kontaktin, kaikki mitä olen sanonut, on mennyt häneltä ohi. Erityisesti jos kyseessä on itselleni tärkeä asia, hänen käytöksensä loukkaa.
Ajattelen itse, että jonkinlainen kognitiivinen terapia tai muu vastaava ammattiapu auttaisi kumppaniani esim. opettelemaan arjen hallintaa ja kehittäisi itsetuntemusta. Nyt se olen liian usein minä, joka joudun toteamaan että selvästi alla on liikaa kuormitusta tai ärsykkeitä, eikä puolisoni siksi pysty enää ”ottamaan sisään” asiota. Hän ei itse osaa tunnistaa itsessään tällaisia. Tuntuu myös aika hurjalta, että alkaisin aikuista ihmistä koulimaan exceleihin jne, jos oma-aloitteista halua hänellä ei ole.
Joku ehdotti vanhemmilleen puhumista. En ihan tiedä, en ole heidän kanssaan millään lailla läheinen, sillä kumppanini kokee ettei hänen isänsä hyväksy häntä omana itsenään (liittyen sukupuoli-identiteettiin). Muistan kyllä että hänen äitinsä totesi suhteen alkuvaiheessa jossain yhteydessä, että puolisoni on aina ollut sellainen pää pilvissä kulkija, elminään yllätyksenä ei ainakaan hänelle nämä huoleni tulisi.
Älä hoida hänen asioita. Anna hänen hoitaa ne omalla tavallaan. Myöhässä tai miten vaan. Itsekin olen melkoinen ADHD-koohottaja, mutta 45-vuotiaaksi olen sinkkuna pärjännyt, omalla tavallani. Asiat hoidan ehkä myöhäsä, vasta useamman "varoituksen" jälkeen tms mutta hoidan kuitenkin.
Kognitiivinen terapia tuskin auttaa. ADHD:hen ei aikuisella käytännössä auta kuin lääke, ja sitä taas ei läheskään kaikki halua syödä. Amfetamiinijohdannaista.
"Tuntuu myös aika hurjalta, että alkaisin aikuista ihmistä koulimaan exceleihin jne, jos oma-aloitteista halua hänellä ei ole"
Exceleihin? Harva mitään Exceleitä normi arjessaan pyörittää. Aika kova vaatimus että sellaistakin täytyisi.
Excel mainittiin tuon erään ADHD-äidin kommentissa neuvona arkeen, siksi siihen tartuin. Koska olet elänyt yksin 45-vuotiaaksi, et taida tietää mitä neuvosi mukainen toiminta aiheuttaisi: kyse ei ole vain ”hänen asioistaan” vaan yhteisistä. Laskut jäisivät maksamatta ja tiskipöytä notkuisi likaisia tiskejä viikkotolkulla.
Olen kyllä sanonut suoraan kumppanini ystäville, että hänen hajamielisyytensä ei ole syy sille, että minulle soitetaan ja pyydetään muistuttamaan että kumppani ottaa telttaretkelle mukaan makuualustan. Eli en tee asioita hänen puolestaan enempää kuin yhdessä eläessä on pakko, mutta hänen tekemättömyytensä ja hutilointinsa vaikuttavat minuun jatkuvasti.
- Ap
Vierailija kirjoitti:
Ei kuulosta kovin vakavalta tuon tekstin pohjalta. Eivät kaikki ole täydellisiä. Jos mies ei itse halua hakea apua niin kannattaa antaa asian olla.
Samaa mieltä. Meitä tuollaisia vähän hössääviä ja vauhdikkaita ihmisiä on vaikka kuinka paljon, eikä me koeta itseämme sairaiksi tai lääkkeitä tai diagnooseja tarvitsevaksi. Ei tuossa juuri muuta ongelmaa ole, kuin että ap ja puoliso ovat tiettyjen temperamenttipiirteiden osalta aika lailla toisia ääripäitä, ja on hyvn mahdolllista, että erot on niiin suuria, etteii yhteiselämästä tule yhtään mitään. Molempien olisi luultavasti parempi etsiä enemmän itsen kaltainen puoliso.
Suhde ei tule toimimaan joka tapauksessa, kun ap on ottanut roolin että hän fiksaa ongelmat jos kykenee ja mies laahaa perässä. Ideaalitilanteessa vastuunjako on tasapuolista, ja jos se on pakko olla epätasapainossa niin enemmän vastuun tulisi olla mieluummin miehellä eikä naisella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä hei.
Koen hankalaksi olla tasavertainen kumppanini kanssa, sillä joudun niin usein esim. hoitamaan asioita jotka hän jättää tekemättä. Tämä aiheuttaa kasvavaa epäoikeudenmukaisuuden tunnetta, vaikka on selvää, että puolisoni ei toimi tarkoituksellisesti niin.
On vain vaikea ajatella järjellä jos hän vaikkapa kesken keskustelumme lähtee vaeltelemaan ympäri kämppää omissa ajatuksissaan, ja sitten kun saan kontaktin, kaikki mitä olen sanonut, on mennyt häneltä ohi. Erityisesti jos kyseessä on itselleni tärkeä asia, hänen käytöksensä loukkaa.
Ajattelen itse, että jonkinlainen kognitiivinen terapia tai muu vastaava ammattiapu auttaisi kumppaniani esim. opettelemaan arjen hallintaa ja kehittäisi itsetuntemusta. Nyt se olen liian usein minä, joka joudun toteamaan että selvästi alla on liikaa kuormitusta tai ärsykkeitä, eikä puolisoni siksi pysty enää ”ottamaan sisään” asiota. Hän ei itse osaa tunnistaa itsessään tällaisia. Tuntuu myös aika hurjalta, että alkaisin aikuista ihmistä koulimaan exceleihin jne, jos oma-aloitteista halua hänellä ei ole.
Joku ehdotti vanhemmilleen puhumista. En ihan tiedä, en ole heidän kanssaan millään lailla läheinen, sillä kumppanini kokee ettei hänen isänsä hyväksy häntä omana itsenään (liittyen sukupuoli-identiteettiin). Muistan kyllä että hänen äitinsä totesi suhteen alkuvaiheessa jossain yhteydessä, että puolisoni on aina ollut sellainen pää pilvissä kulkija, elminään yllätyksenä ei ainakaan hänelle nämä huoleni tulisi.
Älä hoida hänen asioita. Anna hänen hoitaa ne omalla tavallaan. Myöhässä tai miten vaan. Itsekin olen melkoinen ADHD-koohottaja, mutta 45-vuotiaaksi olen sinkkuna pärjännyt, omalla tavallani. Asiat hoidan ehkä myöhäsä, vasta useamman "varoituksen" jälkeen tms mutta hoidan kuitenkin.
Kognitiivinen terapia tuskin auttaa. ADHD:hen ei aikuisella käytännössä auta kuin lääke, ja sitä taas ei läheskään kaikki halua syödä. Amfetamiinijohdannaista.
"Tuntuu myös aika hurjalta, että alkaisin aikuista ihmistä koulimaan exceleihin jne, jos oma-aloitteista halua hänellä ei ole"
Exceleihin? Harva mitään Exceleitä normi arjessaan pyörittää. Aika kova vaatimus että sellaistakin täytyisi.
Excel mainittiin tuon erään ADHD-äidin kommentissa neuvona arkeen, siksi siihen tartuin. Koska olet elänyt yksin 45-vuotiaaksi, et taida tietää mitä neuvosi mukainen toiminta aiheuttaisi: kyse ei ole vain ”hänen asioistaan” vaan yhteisistä. Laskut jäisivät maksamatta ja tiskipöytä notkuisi likaisia tiskejä viikkotolkulla.
Olen kyllä sanonut suoraan kumppanini ystäville, että hänen hajamielisyytensä ei ole syy sille, että minulle soitetaan ja pyydetään muistuttamaan että kumppani ottaa telttaretkelle mukaan makuualustan. Eli en tee asioita hänen puolestaan enempää kuin yhdessä eläessä on pakko, mutta hänen tekemättömyytensä ja hutilointinsa vaikuttavat minuun jatkuvasti.
- Ap
Niin no joo, laskuja on itselläkin avaamattomana jossain sohvatyyny alla pino, ja olen jo viiikon syönyt pikaruokaa koska puhtaita astioita ei ole enkä jaksa tiskata. Todennäköisesti lopulta heitän koko astiat roskikseen, kun ei niin pinttyneitä ja homeisia enää viitsi hinkata. Eli yksin voi elää hyvin näinkin, mutta ymmärrän ettei tälllaisessa halua moni muu asua. Ei kai siinä auta kuin erota, olette selvästi liian erilaisia ja aiheutatte molemmat ahdistusta toisillenne.
Diagnoosin ja sen välissä että tunnistaa ja hyväksyy itse vaikeutensa on todella laaja alue. En sinuna miettisi asiaa diagnoosin kautta vaan suhteen dynamiikan. Näkeekö kumppanisi sinun tarpeet suhteessa ja tekeekö asioita että sinun olisi hyvä olla. Jos mikään oloasi parantava ei käy niin vaikeaa on. Karua sanoa mutta vastaavassa tilanteessa lopettaisin mahdollistamisen ja katsoisin miten käy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä hei.
Koen hankalaksi olla tasavertainen kumppanini kanssa, sillä joudun niin usein esim. hoitamaan asioita jotka hän jättää tekemättä. Tämä aiheuttaa kasvavaa epäoikeudenmukaisuuden tunnetta, vaikka on selvää, että puolisoni ei toimi tarkoituksellisesti niin.
On vain vaikea ajatella järjellä jos hän vaikkapa kesken keskustelumme lähtee vaeltelemaan ympäri kämppää omissa ajatuksissaan, ja sitten kun saan kontaktin, kaikki mitä olen sanonut, on mennyt häneltä ohi. Erityisesti jos kyseessä on itselleni tärkeä asia, hänen käytöksensä loukkaa.
Ajattelen itse, että jonkinlainen kognitiivinen terapia tai muu vastaava ammattiapu auttaisi kumppaniani esim. opettelemaan arjen hallintaa ja kehittäisi itsetuntemusta. Nyt se olen liian usein minä, joka joudun toteamaan että selvästi alla on liikaa kuormitusta tai ärsykkeitä, eikä puolisoni siksi pysty enää ”ottamaan sisään” asiota. Hän ei itse osaa tunnistaa itsessään tällaisia. Tuntuu myös aika hurjalta, että alkaisin aikuista ihmistä koulimaan exceleihin jne, jos oma-aloitteista halua hänellä ei ole.
Joku ehdotti vanhemmilleen puhumista. En ihan tiedä, en ole heidän kanssaan millään lailla läheinen, sillä kumppanini kokee ettei hänen isänsä hyväksy häntä omana itsenään (liittyen sukupuoli-identiteettiin). Muistan kyllä että hänen äitinsä totesi suhteen alkuvaiheessa jossain yhteydessä, että puolisoni on aina ollut sellainen pää pilvissä kulkija, elminään yllätyksenä ei ainakaan hänelle nämä huoleni tulisi.
Älä hoida hänen asioita. Anna hänen hoitaa ne omalla tavallaan. Myöhässä tai miten vaan. Itsekin olen melkoinen ADHD-koohottaja, mutta 45-vuotiaaksi olen sinkkuna pärjännyt, omalla tavallani. Asiat hoidan ehkä myöhäsä, vasta useamman "varoituksen" jälkeen tms mutta hoidan kuitenkin.
Kognitiivinen terapia tuskin auttaa. ADHD:hen ei aikuisella käytännössä auta kuin lääke, ja sitä taas ei läheskään kaikki halua syödä. Amfetamiinijohdannaista.
"Tuntuu myös aika hurjalta, että alkaisin aikuista ihmistä koulimaan exceleihin jne, jos oma-aloitteista halua hänellä ei ole"
Exceleihin? Harva mitään Exceleitä normi arjessaan pyörittää. Aika kova vaatimus että sellaistakin täytyisi.
Excel mainittiin tuon erään ADHD-äidin kommentissa neuvona arkeen, siksi siihen tartuin. Koska olet elänyt yksin 45-vuotiaaksi, et taida tietää mitä neuvosi mukainen toiminta aiheuttaisi: kyse ei ole vain ”hänen asioistaan” vaan yhteisistä. Laskut jäisivät maksamatta ja tiskipöytä notkuisi likaisia tiskejä viikkotolkulla.
Olen kyllä sanonut suoraan kumppanini ystäville, että hänen hajamielisyytensä ei ole syy sille, että minulle soitetaan ja pyydetään muistuttamaan että kumppani ottaa telttaretkelle mukaan makuualustan. Eli en tee asioita hänen puolestaan enempää kuin yhdessä eläessä on pakko, mutta hänen tekemättömyytensä ja hutilointinsa vaikuttavat minuun jatkuvasti.
- Ap
Mutta onko siis miehesi kuitenkin osannut maksaa laskunsa ajoissa ennen suhdettanne?
Alue: Aihe vapaa
Eine diagnoosit sitä elämää sen kummemaks tee. Itekkin haavaieilija mut ei testien mukaan ollut ADHD:tä eikä mitään muutakaan. Pitää vaan opetella elää omien heikkouksien kanssa.