Mokailiko/pettikö säätämisellään luottamuksen joskus nekin teinit, joita olette kasvattaneet mielestänne hyvin ja joista kasvoi terveit elämässään pärjääviä aikuisia?

Nostan vielä tämän eilisen viestin.

Omat lapset ei ole vielä teinejä, mutta ihan kaikki meistä sisaruksista mokailimme samalla lailla, ja silti meistä kasvoi ihan hyviä aikuisia. Ole huoleti.

Aloituksen poika on kuin oma kummipoikani. Ihan hyvin hänelle kävi. Pärjäsi lukiossa, kävi yliopiston, sai hyvän työpaikan ja on naimisissa opiskelukaverinsa kanssa. Hänellä on hyvät vanhemmat. Omat pojat pääsi murrosiän läpi ihan rauhallisesti.

No ei nuo ole kovin pahoja, kertamokia. Kännissä ajaminen, päihdeongelma, teiniraskaus, opiskelun lopettaminen - siinä joitain oikeita ongelmia.

Ap on kasvattanut jännäpoikia ja -tyttöjä. Ne pärjäävät, toisin kuin kiltimmät nuoret :(

Hyvä äiti. Olet varmasti antanut parhaat eväät lapsillesi aikuisuuteen. He eivät enää ole lapsia vaan harjoittelevat itsenäistymistä ja irtiottoa huoltajistaan joskus vähän lapsellisin ja kyseenalaisin keinoinkin kun ajatustoiminta ei vielä ole täysin "aikuistunut".

Tietysti teinit tuottavat pettymyksiä ja "harmaita hiuksia" vanhemmilleen. Se on heidän tehtävänsä! 

He katkovat napanuoraansa. 

Mulla on ulospäin ns täydellinen teini: älykäs, loistavasti koulussa pärjäävä, viehättävä, paljon kavereita jne... joka vuosien ajan sai ajoittain ihan hirveitä raivareita kotona. Ei varmasti kukaan ulkopuolinen olisi voinut uskoa sitä verbaalisen väkivallan määrää. Lopun aikaa oli sitten ihan kiva, sarkastinen ja älykäs ja mukavaa juttuseuraa, mutta ne vihanpuuskat oli käsittämättömiä.

Usein pohdin masentuneena oman kasvatustyöni totaalista epäonnistumista. Epätoivoisena koitin miettiä miten niissä tilanteissa oikein pitää toimia, etsin netistä voiko tää olla normaalia vai joku mielenterveyden häiriö, luonnehäiriön oire tms. Sydän särkyi niin monta kertaa että lopulta tuntui että olin aivan turta eikä pahimmatkaan sanat tuntuneet enää yhtään missään, kaikki oli jo kuultu. Tuntui että lapsi tarvitsee apua, mutta ainoa mihin minä kelpasin oli henkisenä nyrkkeilysäkkinä toimiminen.

Nyt aikuistumisen kynnyksellä yhtäkkiä onkin alkanut helpottaa, puheyhteys on löytynyt, tehdään kaikkea kivaa yhdessä. Silloinkin kun teinillä pinna syystä tai toisesta kiristyy, itsehillintä on selvästi alkanut pelittää paljon paremmin, eikä se hyökkää samalla tavalla mun kimppuun enää.

Teini-ikä on joillakin lapsilla niin hurjaa aikaa! Ja meidän tapauksessa varmaan asiaa pahensi se ulkoinen täydellisyys mitä lapsi tavoitteli, kaikki paine kasautui sitten ja päästettiin vasta kotona pihalle. Olisi ehkä ollut minulle jopa helpompaa jos se vaan olisi hölmöillyt tai kapinoinut ulkoisesti, tehnyt tyhmiä temppuja, ryypännyt puistoissa, kärähtänyt pilvenpoltosta tai yrjöillyt paljuihin.

Mutta onneksi paljastui tämäkin kuitenkin ohimeneväksi vaiheeksi.