Etävanhemman ihannointi
Olisin ihan halunnut kysyä, että missä määrin muilla esiintyy etävanhemman ihannointia, varsinkin jos lapsi tapaa tätä kyseistä vanhempaansa tosi vähän.
Minulla on 7-vuotias tyttö ja itseä alkaa jo jollain tasolla huolestuttamaan, kuinka tyttö " pitää isänsä puolia" , isä on kuin kuningas, josta ei saa kukaan sanoa puolta sanaa. Tosiasia on, että isä on " kerennyt" tyttöä tapaamaan yhden viikonlopun viimeisen kahden kuukauden aikana - soittelemaan sentään kerkiää parin viikon välein. Oikeastaan jo viimeisen vuoden ajan tapaamiset ovat olleet sellaisia, että tyttö on viettänyt tapaamisviikonloput miehen nykyisen (tai nyt jo exän...) vaimon ja tämän lasten kanssa.
Nyt on tullut eteen asioita, joita on ollut ihan pakko vähän " oikoa" tytölle, en todellakaan halua että tytölle jää esim. isän ihmissuhdekiemuroista sellainen kuva, että se on aikuisen ihmisen normaalia toimintaa. En sitten tiedä, kuinka oikein tämä tapa on, mutten kertakaikkiaaan enää ole pystynyt pitämään suutani kiinni (olen kyllä mielestäni pysynyt soveliaisuuden rajoissa...).
Eilen illalla asiasta viimeksi keskusteltiin ja tyttö nousi hyvin kärkkäästi minua vastaan. Jotenkin tulee olo, että johtuen isän vähästä näkemisestä (ei ole oikein enää käsitystä siitä ihan oikeasta iskästä - eikä hän nyt tytölle mikään paha ole koskaan ollutkaan, kunhan nyt on vaan muut elämän intohimot vieneet mennessään) tyttö on luonut itselleen jonkinlaisen ruusunpunaisen mielikuvan itselleen iskästä - saattaa olla jonkinlainen puolustusmekanismikin.
Ja tarkennetaan nyt, että ei ole tarkoitusta sen enempää mustamaalata tytölle isäänsä, mutta elämässä on vaan tiettyjä arvoja, joiden merkityksen haluaisin tytölle opettaa. Että edes jollain tasolla ymmärtäisi mikä on oikein ja mikä ei. Ettei hänestä tulevaisuudessa tulee samanlaista toisten ihmisten tunteilla leikkijää.
Onko jollakin kokemusta vastaavasta?
Kommentit (4)
tietysti jos isä olisi tosi " huono" , niin voisi huomata sen aiemminkin jo.
Tytöillehän tulee jossain vaiheessa isäihannointivaihe vahvana, vaikka isä ja äiti asuisivat yhdessäkin. Kyllä meilläkin tyttö 7 v. ja myös poika 9 v. aina kehuvat kuinka kivaa isin luona on ja suuttuessaan sanovat muuttavansa isin luo, mutten katso, että minulla on tarvetta oikoa mitään. Olen vain selittänyt, että kun he ovat isin luona vain joka toinen viikonloppu, toki isi sietää ehkä helpommin sellaisia asioita, joita minä en salli, kun olen heidän kanssaan enemmän ja arkea on pyöritettävä. Tuon ikäisille on muutenkin turha kovin monimutkaisia ihmissuhdeasioita selittää - menee yli hilseen. Kyllä he aikanaan sitten itse oppivat ja huomaavat, ja joka tapauksessa sinä olet vahvoilla kasvattajana elämään liittyvissä asioissa, koska olet enemmän läsnä. Luota siihen, mitä voit itse antaa, äläkä tuhlaa liikaa energiaa sen kumoamiseen, mitä muualta tulee, varsinkin, jos tyttö on noin isän lumoissa tällä hetkellä.
Mieheni ihannoi myös lapsena etäisäänsä valtavasti, ja vasta vanhempana, lähes aikuisena " ymmärsi" asioiden todellisen laidan. Isänsä kun oli jopa kieltänyt, että mieheni on hänen poikansa.
Myös 7-v tytärpuolellani on samoja piirteitä. Etä-äiti on kaikessa mahtava, täydellinen, kaunis, mukava ja ihana. Vaikka ovatkin tavanneet viimeksi kun tyttö oli 4-vuotias, ja sitä ennen vauvana... Toisaalta, eihän lapselle voi asioiden todellista laitaa noin nuorena vielä kertoa. Kyllä ne sitten vanhempana ymmärtävät, kun heidän kanssaan voi asioista puhua.
Useamman ku kerran tai kaksi olen saanut kuulla (varsinkin nyt kun ovat teini-iässä) että halutaan muuttaa isille kun täällä on niiiiiin kauheeta ja minä oon niin kauhee. En ole koskaan oikonut heidän käsityksiään isästään, kyllä he ovat ihan itse vanhemmiten huomanneet millainen tämä oikeasti on...