Temperamenttisen lapsen raivo
Te joilla on hyvin temperamenttinen lapsi, 2-4-vuotias, joka tulistuu herkästi ja hetkessä, heittääkö lapsenne tavaroita raivokohtauksen aikana? Ja jos heittää niin miten toimitte silloin? Otatteko tavaroita suojaan? Annatteko raivota rauhassa? Otatteko lapsen syliin? Estättekö heitot ottamatta lasta syliotteeseen? Vai miten? Taustalla ajatus, ettei lapsi saisi huomiota heittämällä tai rikkomalla tavaroita, mutta huomiota sekin on jos napataan syliin tai estetään....
Oletteko saaneet heittelyä loppumaan?
Kommentit (14)
Olemme tehneet itseasiassa aivan samoin kuin kuvailet. Se ei ole kuitenkaan vähentänyt raivareita.... Se miksi pohdin tätä, liittyy myös siihen, että suurin osa raivareista tuntuu olevan huomionhakua, ns tahallisia.
Joo, se loppuu aikanaan.
Vanhemman tehtävä (yksi niistä) on opettaa lapselle tunnetaitoja, mm. pettymyksensietokykyä ja sitä, että kiukkupäissään ei tehdä mitä vaan.
Oot ihan oikeilla jäljillä siinä, ettei lapsen pidä saada huomiota huonolla käytöksellä eikä "palkintoa" vaikka tavaroiden paiskomisesta.
Estää sun kuitenkin pitää, ja tavat on tilanteen mukaisia. Lapsi ei saa satuttaa itseään eikä muita, lapsi ei saa rikkoa tavaroita tahallaan. Joskus sun pitää ennakoida ja ottaa pois ulottuvilta rikki menevät ja vaaralliset asiat.
Joskus sun pitää estää fyysisesti ja joskus pitää kiinni. Tee se kuitenkin lapsen liikkeitä mukaillen, ettet satuta tai ahdista, se luo turvaa.
Lapsi saa tuntea olevansa rakastettu, vaikka ei osaa vielä säädellä tunteitaan. Ole neutraali, vääränlainen "palkinto" tulee jos suutut lapselle ja yrität rangaista. Jos lähdet suuttumisen ja rankaisun tielle, joudut koventamaan linjaa koko ajan, ja lapsi hakee huomiota kaikella mikä ärsyttää ja suututtaa sinua. Kova linja kovenee koko ajan, kunnes tulee sinun rajasi (pahoinpitely).
Pehmeällä, lempeällä johdonmukaisuudella on päinvastainen vaikutus: voit höllentää rajoja koko ajan lapsen kehittymisen myötä, aina siihen asti kun hän osaa toimia kokonaan itsenäisesti. Anna hyvää huomiota ja omaa aikaasi aina kun on mahdollista, viihdy lapsesi seurassa ja osoita se hänelle.
Saat antaa huomiota estämällä neutraalisti ja ohjaamalla. Lapsi saa olla vihainen, sitä ei tarvitse estää, estät vain kiukun vahingolliset seuraukset.
Kun lapsen kiukku on mennyt ohi, jutelkaa tilanteesta. Kerro, että lapsi oli vihainen, ja että viha on vain tunne, joka menee ohi. Kerro, että vihaisenakaan ei saa satuttaa eikä rikkoa. Näytät sen omalla esimerkilläsi ja autat lasta, joka on tunteensa vallassa. Miettikää yhdessä, mitä muuta voisi tehdä, että viha menisi ohi (juokseminen? Kymmeneen laskeminen? Halaus?). Mikä lapsen mielestä voisi olla hänelle hyvä tapa?
Ei tarvii lätistä tuntitolkulla kerrallaan, mutta on hyvä varautua siihen, että hommassa voi mennä muutama vuosi toistoja tehden, se on normaalia. Se on tunnetaitokasvatusta. Jos se menee putkeen, lapsesta kasvaa terve aikuinen, joka oppii kunnioittamaan omia ja muiden rajoja, ja selviytyy vastoinkäymisistä paremmin masentumatta.
Tsemppiä! Ennen vanhaan yhden lapsen kasvattamiseen tarvittiin koko kylä :)
Meillä toimii parhaiten se, että itse on rauhallinen. Ottaa pois kaiken, mitä voisi heittää. Ja sitten harhautus, alkaa tehdä jotain hassua, jolloin lapsi useimmiten unohtaa harmistuksen.
Kiinnipitäminen ei toimi. On kokeiltu. Lapsi raivostuu vaan lisää ja kamppailee vastaan, kunnes aikuiselta loppuu voimat.
Joku ”purra raivo juoksemiseen” ei toimi, koska lapsi ei tunnepuuskassaan pysty ottamaan sellaista vastaan.
Huolehdi, että lapsi ei voi satuttaa itseään tai muita. Muuten odota, että raivo menee ohi. Kysy sitten, haluaako lapsi tulla syliin. Yleensä haluaa. Sitten voitte keskustella asiasta.
Aikuisen rauhallisuus tilanteessa paras rauhoituskeino.
Kiva asiallinen vastaus, kiitos siitä.
Tunnetaitoja meillä käydään läpi paljon. Meillä on siihen liittyvää lastenkirjallisuutta ja sellaisia pelikortteja. Ja ollaan juteltu vaihtoehtoisista tavoista purkaa kiukkua jne.
Ymmärrän että homma vie aikaa...
Lapsemme on äärimmäisen vilkas ja heittelyä on paljon... Huoh...
Tosi hyvältä vaikuttaa se mitä teet, kyllä se aikanaan hedelmää kantaa. Tsemppiä, ei se lastenkasvatus aina niin helppoa ole kuin aiheesta kirjoittaminen.
Ja toi aika, joo. Sanotaanko niin, että se tuntuu loputtoman pitkältä nyt kun sitä kasvunvaihetta seuraat, ja ohikiitävältä hetkeltä myöhemmin. Tuntuu myös melko turhauttavalta välillä. Et ole yksin sen tunteen kanssa, harva vanhempi noilta säästyy.
Hyvä kumminkin, että on joku kanava missä pohtia asioita, ettei tarvii vain itekseen miettiä.
Lastenkasvatus ei todellakaan ole aina helppoa, luulin olevani hyvä äiti, mutta saatuani kaksoset, joiden temperamentit eroavat toisistaan kuin yö ja päivä, huomaan usein olevani tilanteissa ihan ymmälläni ja kaikki opit tuntuvat unohtuvan, kun on itse myrskyn silmässä. Äitikin on vain ihminen, joka ei aina pysty toimimaan parhaalla tavalla eikä ammattikasvattajan tavoin. Toimin kuitenkin useimmiten niin kuin sillä hetkellä parhaaksi näen. Mutta hyviä neuvoja täällä, kiitos niistä, aina niistä on apua, kun tilanne iskee päälle.
Onko vanhemman välittäminen, rakkaus ja läheisyys joku palkinto, jonka saa vain hyvästä käytöksestä? Tuon ikäinen ei vielä osaa.
Meillä jokaisella on temperamentti, eli tapa jolla reagoimme. Toiset ovat nopeita ja toiset hitaita ja en tarkoita tällä nyt kykyä liikkua. Käytä sanaa oikein, kiitos.
Kukaan ei oikeasti ole temperamenttisempi kuin toinen.
Vierailija kirjoitti:
Meillä jokaisella on temperamentti, eli tapa jolla reagoimme. Toiset ovat nopeita ja toiset hitaita ja en tarkoita tällä nyt kykyä liikkua. Käytä sanaa oikein, kiitos.
Kukaan ei oikeasti ole temperamenttisempi kuin toinen.
Näin minäkin sanoin, mutta se viesti piti poistattaa. Ap:n asenne jo lähtökohtaisesti aivan väärä kyseiseen asiaan. Opeta nyt ihmeessä lapsellesi, että "hänellä on hyvin paljon temperamenttia", niin lapsi voi sitten loppuelämänsä kehua olevansa Pikku Myy. Vähän sama kuin "etelän tulinen veri, siksi olen tällainen".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä jokaisella on temperamentti, eli tapa jolla reagoimme. Toiset ovat nopeita ja toiset hitaita ja en tarkoita tällä nyt kykyä liikkua. Käytä sanaa oikein, kiitos.
Kukaan ei oikeasti ole temperamenttisempi kuin toinen.
Näin minäkin sanoin, mutta se viesti piti poistattaa. Ap:n asenne jo lähtökohtaisesti aivan väärä kyseiseen asiaan. Opeta nyt ihmeessä lapsellesi, että "hänellä on hyvin paljon temperamenttia", niin lapsi voi sitten loppuelämänsä kehua olevansa Pikku Myy. Vähän sama kuin "etelän tulinen veri, siksi olen tällainen".
Millä meriiteillä kirjoittaja kommentoi ap:n asennetta vääräksi? Lähtökohtaisesti palstalla on tarkoitus keskustella eikä yrittää ampua alas jokaista, joka kysyy neuvoja tai vertaistukea. En sinänsä väitä, että asenteesi olisi keskustelupalstalla väärä, kysyn kuitenkin tahtoisitko selventää, mikä tarkoituksesi on? Millainen veri suonissasi kiertää, miksi olet sellainen?
Teknisesti olet tietysti täysin oikeassa, mutta tiesitkö, että ilmaisu "temperamenttinen" on aika yleisesti käytetty sanonta puhekielessä?
Vierailija kirjoitti:
Lastenkasvatus ei todellakaan ole aina helppoa, luulin olevani hyvä äiti, mutta saatuani kaksoset, joiden temperamentit eroavat toisistaan kuin yö ja päivä, huomaan usein olevani tilanteissa ihan ymmälläni ja kaikki opit tuntuvat unohtuvan, kun on itse myrskyn silmässä. Äitikin on vain ihminen, joka ei aina pysty toimimaan parhaalla tavalla eikä ammattikasvattajan tavoin. Toimin kuitenkin useimmiten niin kuin sillä hetkellä parhaaksi näen. Mutta hyviä neuvoja täällä, kiitos niistä, aina niistä on apua, kun tilanne iskee päälle.
Ennen vanhaan lastenkasvatus ei tosiaan ollut helppoa, kun ei ollut vielä tarpeeksi tutkimustietoa asiasta tarjolla. Esim. vanhemmat rankaisivat lapsiaan kun kuvittelivat sen auttavan, mutta tosiasiassa rangaistun lapsen käytös meni aina vain huonommaksi. Onneksi asiat ovat muuttuneet ja nykyisin osataan kiinnittää huomiota lapsen tunnetaitoihin, minkä avulla lapsi oppii hallitsemaan tunneilmaisuaan ja siten omatoimisesti karsii käytöksestään haitalliset piirteet. Vanhemman vastuulla on siis vain toisaalta sen opettaminen, että mikä on oikein ja väärin ja toisaalta tunnetaitojen opettaminen mm. tunteita sanoittamalla ja tunnekortteja käyttämällä, mikä puolestaan antaa lapselle ne välineet ja työkalut, joita hän tarvitsee kyetäkseen käyttäytymään oikein ja toiset ihmiset huomioiden.
Meidän ennen rauhallinen esikoinen muuttui 2v iässä raivokohtauksia saavaksi. Kohtaukset alkoivat muutamassa minuutissa ja ne saattoivat kestää tunninkin. Lapsi vaikka tekemällä teki nämä raivarit.
Sattumalta huomasin että nämä raivarit alkoivat aina noin 2 tuntia siitä kun lapsi oli syönyt pähkinöitä. Kun pähkinät jätettiin pois niin lapsi rauhoittui. Myöhemmin lapsi allergisoitui uusille ruoka-aineille ja tuli näitä raivokohtauksia. Mutta aina kun sopimaton ruoka-aine jätettiin pois niin lapsi rauhoittui. Onneksi ennen sopimattomat ruoka-aineet alkoivat sitten taas sopia. Jos raivokohtauksen alussa antoi antihistamiinia niin raivoaminen helpotti noin 10 min kuluttua vaikka ilman sitä se jatkui tyypillisesti tunnin.
Noin 8 v iässä lapsi oppi raivoamisen tilalle sanomaan että on allergiahuono-olo ja pyysi itse lääkkeen.
Ja ennen kiviryöppyä niin ihan lääkärin kanssa sovittiin että raivaamista aiheuttavat ruoka-aineet jätettiin pois ja allergiatesteissäkin näkyi esim kanamuna allergia ja ainoa oire oli raivoaminen ja kurja olo jos oli syönyt esim kanamunaa.
Sopimattomia oli ainakin pähkinät, sitrukset, minttu, kaneli, inkivääri, kanamuna, vehnä, tomaatti, monet lisäaineet jne. Nyt esikoinen jo teini ja välttelee vain pähkinöitä, minttua ja raakaa sipulia. Noista tulee kuulemma allergia olo edelleen muut ruuat tuntuu sopivan.
Eli jos on kovin paljon temperamenttia niin syynä voi olla myös osin allergiat tai muut fyysistä vaivaa aiheuttavat asiat. Kyllähän aikuisellakin palaa pinna herkemmin jos kurja olo jostain syystä.
Vierailija kirjoitti:
Meillä jokaisella on temperamentti, eli tapa jolla reagoimme. Toiset ovat nopeita ja toiset hitaita ja en tarkoita tällä nyt kykyä liikkua. Käytä sanaa oikein, kiitos.
Kukaan ei oikeasti ole temperamenttisempi kuin toinen.
https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/vanhemmuus-…
Tässä on artikkeli aiheesta.
Jos ei puhe riittänyt, otin syliin, ja jos yritti lyödä/raapia pidin niin että sen sai estettyä. Tavaroiden siirtely ei auttanut, siinähän saisi tyhjentää koko kämpän, ja minusta tunnesäätelykykynsä rajat ylittänyt lapsi ansaitsee aikuisen huomion ja avun. Ja sitten aikuisen homma on oppia ennakoimaan niin että voi auttaa lasta säätelemään jo ennen ei-toivottujen kilareiden saamista ja antaa positiivista vahvistusta niistä onnistumisista enemmän kuin juuttua niihin kertoihin kun ei onnistu.