Ikävä vanhoja aikoja

Olen aina ollut vähän hiljainen ja rauhallinen ihminen, joka kunnioittaa ympäristöä ja ihmisiä. Lopulta osa minusta on jakautunut ihanille mukuloilleni, 6v ja 3v. He kunnioittavat luontoa ja kaikkia ihmisiä ja eläimiä siinä.

Lapsuudessani ihaninta oli tehdä ja hyödyntää, aivan kuten lapseni tekevät nyt. Silloin ei ollut älypuhelimia, meillä oli vain todella vanha televisio. Asuimme pienellä paikkakunnalla, jossa oli meidän pihaympäristö, metsä vieressä ja kauempana kävelymatkan päässä kuitenkin kaupunki. Pihaympäristöstä on ihania ja huonoja muistoja, mutta eniten ihania muistoja.

Silloin ei roskattu. Luonnossa rauhoitutaan, ei mellasteta ja tuhota paikkoja. Olin kaiken aikaa ulkona kavereideni kanssa, koska puhelimia ei ollut. Keksittiin kaikkia kivoja leikkejä, mutta nykyään lapset eivät osaa olla irti puhelimistansa. Omille lapsilleni opetan kuitenkin toisin, vaikka heillä on puhelimet. Ajat muuttuvat.

Vaikka rakastan lapsiani ja miestäni ja kaikkea, mitä olen osakseni saanut, ikävöin lapsuuttani ja sitä pihalla olemisen vapautta. Meillä oli mielikuvituskaverit ja leikki oli vapautta. En saanut lähteä pihapiiristä, mutta halusin kokeilla rajoja. Lähdin pihapiiristä yksin kaverin kanssa ensimmäistä kertaa nelivuotiaana. Se oli ihmeellinen matka, mutta sain osakseni siitä huudot ja ohjeistukset, koska rikoin rajoja ja se oli oikein. Lapset haluavat kokeilla rajoja. Kuusivuotiaana sain jo mennä kauppaan itsekseni, kuten nyt oma 6v.

Ikävöin sitä vapautta. Pihapiiri oli aika iso ja siellä pystyi olemaan hyvin vapaasti. Ikävöin niitä rajoja, mutta vapautta. Aion luoda lapsilleni samanlaisen ihanan lapsuuden, kun oppivat elämään luonnon lähellä rajoissa, mutta selvässä vapaudessa niiden rajojen sisällä.

Alan aina ikävöimään. :')