Kuinka olla mukava vaimo?

Älä valita!!!

Yritä nähdä niitä hyviä puolia elämässäsi äläkä keskity niihin negatiivisiin. Lapsetkin, myös uhmaikäiset, käyttäytyvät paremmin jos jaksaa huomioida positiivisia juttuja eikä jatkuvasti valita ja nalkuta negatiivisesti. Toisekseen ota omaa aikaa. Jos lapset eivät nuku päiväunia niin laita joku filmi pyörimään ja juo rauhassa kuppi, pari kahvia. Laita lapset illalla ajoissa nukkumaan niin saat illallakin pari tuntia omaa aikaa. Jätä lapset miehelle ja lähde käymään jossain. Vaikka lenkillä, ostoksilla tai kahvilla. Keksi mukavaa vaihtelua päiviin: retki, puistoilua, kyläilyä.



Syötkö tarpeeksi? Nukutko riittävästi?

Saatko yhtään omaa aikaa? Jos et, niin käske miehen katsoa lapsia välillä niin pääset lenkille/jumppaan/mihin vaan.

Olet sen tarpeessa.

Vaikka väkisin otat pirteän, iloisen ilmeen ja alat puhumaan kauniisti ja ystävällisesti läheisillesi. Teeskentele ihanaa ja mukavaa ihmistä - se tarttuu muihinkin, ja huomaat kuin itsestään "parantuvasi".



Mä kokeilin tuota just muutama viikko sitten, kun raskaana kahden pienen lapsen kanssa oleilu koko kesän alkoi verottaa voimia niin, että aloin olla aika hankala kaikille sen lisäksi, että vihasin itseäni.



Nyt lapsetkin puhuvat minulle kauniisti, halailevat ja tulevat syliin jne... aiemmin kiukuttelivat minulle samalla tavalla kuin minä heille ja miehelleni.



Kokeile! Ja opettele sietämään tilannetta, niele kiukkusi ja raivoile yksinäsi. Ei kaikkea saa eikä kannatakaan kaataa miehen niskaan! Yritä nauttia elämästäsi, siitä ajasta kun lapset ovat pieniä. Tehkää yhdessä jotain mukavaa pientä, vaikka retkiä. Kirjoita paperille ylös, mistä kaikesta olet elämässäsi onnellinen ja kiitollinen, ja mistä kaikesta sinun tulisi olla tyytyväinen. Ehkä se lista avartaa mieltäsi. Voit tietty myös listata elämäsi huonot puolet. Sekin avartaa - alat ehkä häpeämään tuota listaa... ;)



Ja nimenomaan, yritä saada unta riittävästi. Ja ravintoa.

Unta saan useimmiten ihan riittävästi, syömispuoli on vähän huonolla mallilla. Omaa aikaa on todella vähän, aivan liian vähän. Olemme yrittäneet järjestää sitä lisää, ei vain meinaa oikein onnistua. Pitänee mennä peilin eteen harjoittelemaan hymyilemistä! :) ap

Hae elämäniloa muualta. Keskityt siihen mitä ihanaa olet ympärillesi tavoitellut ja saanut. Mies, lapsi(a), työtä, koti. Ole niistä kiitollinen vaikka rankkaa olisikin.

Hoidat mielenterveyttäsi, purat nuo pahat ajatukset jonnekin ensin pois. Ystävä voisi olla hyvä kuuntelija. Sen jälkeen alat etsiä muutama sellainen juttu mikä tuo sinulle mielihyvää esim. seksi, liikunta, lukeminen (vitsejä unohtamatta), saunominen, käsityöt. Sekä lisäät jotain perheen yhteistä tekemistä, esim: kyläily, liikunta, lautapelit, leffojen katselu, mitä tahansa mutta ei siivoomista ja muuta tylsää kotityötä.

Omaa aikaa saa sitten lisää kun lapset pärjää kotona sen puoli tuntia yksinkin pikku kakkosen ääressä.

en tiedä miksi. Paino tippuu koko ajan. Työtä ei ole, enkä muutenkaan vielä laittaisi lapsia hoitoon. ( ovat alle 3v. ) Ei ole ystäviäkään. Seksi mieheni kanssa sentään sujuu hienosti. Saunaa ei ole. Käsitöitä en pysty tekemään pahan ihottuman takia. Kyläilypaikkoja ei ole kuin yksi. Lautapelit ei vielä onnistu. Eli pääsin taas asian ytimeen; vali vali vali. :) ap

Itsekin tunnistan tuon valituksen. Mutta vaikea sanoa, että "kivaa on!" kun tuntuu, että paskaa valuu korvistakin. Eikä toista kiinnosta vähääkään. Itse kysyn aina, että "Miten töissä" vastaus kuuluu, että "ei mitään erikoista". Multa mies ei kyllä vahingossakaan kysy päivän kuulumisista ja jos kerron oma-aloitteisesti mä "vaivaan" häntä.



Miehestäni unelmasuhde olisi sellainen, että akka on hiljaa ja hymyilee, saa elämässään suurimman tyydytyksen kersojen perseiden pyyhkimisistä, turvan kiinni pitämisestä ja hellan kuuraamisesta. Ai niin, toki tuppisuisen vaimon pitäisi kulkea kaiket päivät meikattuna ja laitettuna piikkikoroissa ja minihameessa.

Mutta sekin jo auttaa, että sanoo joskus miehelle, että sori kun mä aina valitan ja että muistat kysyä myös häneltä että miten hänellä menee.

Joo, kyllä mä välillä pyydän anteeksi valitustani ja kyselen mieheni kuulumisia. Ei hän ainakaan toistaiseksi ole vielä ihan kypsynyt minuun, pelottaa vain että sekin päivä saattaa joskus koittaa.. ap

niin olisit voinut aina välillä tulla meille valittamaan. ;) Tuntui niin tutulta tuo kyläilypaikkojen vähyys.

Tuo viestisi sai minut ihan aidosti hymyilemään! :) ap

Vaikka ehka mulla on oikeasti vahemman valitettavaa kuin ap:lla.. on 'vain' aksi lasta, yot sujuu OK, ja syonkin kai ihan hyvin. Mutta mulla on jaanyt kans jotenkin semmoinen yleinen tyytymattomyys ja 'elamisen sietamaton raskaus' asenne paalle. Ja valitusta tulee: jos ovi ei aukea helposti kun tulen kotiin, jos joku tavara on poissa paikoiltaan, jos on liian kylma tai kuuma, jos lapset kikuttelee tai heraa yolla tai on liian 'hitaita' esim. aamutoimissa. Niin siis yleensakin kaikesta enemman tai vahemman tarkesta.



Yritan tuta ehdotettua 'teeskentelya', tai siis etta yirtan 'leikkia' ystavallista ja positiivista, ja hymyilla vaan... hihhih, saa nahda pitaako 'pokka'...



Mies alkaa ehka hieman osoittamaan kyllastymisen merkkeja, ja se tuntuu ikavalta, seka itseni vuoksi, etta perheen. Inhoan itsani aina kun elan ja laitan muut elamaan taman valituspilven alla, mutta jotenkin en tieda miten tasta paasisin uloskaan...

Sillä aikaa mietit että onko tää nyt valitusta, onko tätä tarpeen sanoa ollenkaan tai voisko sitä sanoa vähän positiivisemmin.