Takertuva ja ahdistava ihminen

Huoh. Tutustuin tossa viime vuonna itseni ikäiseen, + 30 naiseen. Meillä paljon samantyyppisiä kokemuksia elämässä ja aika pian puhuttiin hyvin kipeistäkin kokemuksista ja tämä nainen koki, että minulle on helppo puhua eikä samalla lailla ole ikinä muille pystynyt kertomaan kamalia kokemuksiaan.

Hommat on kuitenikn eskaloituneet siihen että traumaa purkautuu nykyään päivittäin puhelimitse ja jos en aina ehdi (niinkuin en ehdi, työt ja perhe) vastata niin viesteillä. Traumat tosi kipeitä ja syviä, on tosi kaltoinkohdeltu lapsuudesta asti ja ymmärrän puhumisen tarpeen. Olen itse mielenterveystyössä ja ehkä sekin tekee minusta niin ”hyvän kuuntelijan” koska no, se on minun työtä. On sekoittunut itsellä myös selvästi oma empaattisuus, ammattirooli sekä rajat yksityiselämässä.

Olen monesti ehdottanut ammattiavun puoleen kääntymistä, mutta ei. Tuntuu että tukehdun toisten traumojen alle ja tavallaan työt jatkuu myös siviilissä.

Olipa sekava, mutta mitä te tekisitte jos olisitte minä? Tuntuu jotenkin niin raa’alta alkaa myös kylmästi rajaamaan jos olen ainoa kenelle voi puhua :(