Meilläkin on nyt sitten kriisi miehen kanssa, enkä tiedä mitä tehdä :-(

lohduttavaa... ap

Siellä tutustuisit toisiin äiteihin ja lapsille olisi seuraa. Olen joskus ollut samassa tilanteessa kuin sinä.

Noi tunteet on tosi tutun kuuloisia. Sinun pitäisi saada aikuisseuraa esim. muista äideistä. Onko teillä lähellä puistoa, avointa päiväkotia tms. missä voisit aina silloin tällöin käydä. Mua on auttanut hirveesti kun näkee muita äitejä aina silloin tällöin ja saa jutella aikuisten asioita muidenkin kuin sen oman miehen kanssa.

Suosittelen, että vältät marttyyrin leimaa ja teet itse asialle jotain. Pyydä miestä olemaan kotona lasten kanssa, kun käyt hemmottelemassa itseäsi esim. urheilemassa tai kasvohoidossa. Voit itse paremmin ja se heijastuu sitten parisuhteeseenkin =).

menisitte hyvin syömään ja katsoisitte vaikka kotona hyvän leffan, hieroisitte ja tekisitte muuta kahdenkeskistä mukavaa ja nukkusitte oikein kunnon yöunet, aamulla hakisitte herättyänne lapset hoidosta? eli tähän ei mitään erikoista tarvittaisi, kuin isovanhempien tms hoitoapua? näin me teemme vähänväliä...

ihaninta mitä tiedän. Pitäisi vaan jättää koti ja lapset miehen kontolle ja lähteä harrastamaan. Jos sinä kaipaat eniten ystäväseuraa, yritä järjestää sitä itsellesi. Mies ja lapset varmaan pärjäävät muutaman tunnin ilman äitiäkin.

mummu vain ei ota kuin tuon isomman hoitoon, yöksi en tiedä uskaltaako edes (vastuuta vissiin pelkää). Vauva pitäisi koittaa jonnekin muualle saada.



Ja eniten kaipaan mieheni seuraa. Sitä että meillä on hauskaa, että nauramme yhdessä ja että juttelemme muusta kuin lapsista. ap

onpa tosiaan varsinainen kriisi teillä! Jos oikeita ongelmia olisitte kokeneet niin nykyinen elämäsi olisi aivan ihanaa. Mieti sitä sitten kun avioliittoonne astuu ihan oikeita ongelmia.

ja mistään ei siten saisi sinun mielestäsi valittaa. Kaikki asiat eivät viestistäni välity. Esim. olen molempien lasten syntymän jälkeen kokenut jonkinlaista masennusta. ap

Teidän lapset on vielä niin pieniä että menee hetki ennen kuin se arki " helpottuu" .

Meillä on lapset 1v 5kk ikäerolla. Alku kakkosen kanssa oli ihan helkkarin rankkaan ja koin jatkuvasti olevani huono äiti. En nukkunut tarpeeksi ja asetin itselleni ihan kohtuuttomia vaatimuksia. Olin varma, että mies jättää minut, jos ruoka ei ole joka päivä pöydässä, kun hän tulee töistä tai ei ole siivottu vähintään kaksi kertaa viikossa.



Turhauduin, koska kokoajan oli tekemättömiä hommia vaikka kuinka paljon. Jos lähti kirjastoon, jäi imuroimatta. Jos teki työläämmän ruuan, jäi pyykit laittamatta. En osannut ollenkaan suhteuttaa vauvan viemää aikaa siihen aikaan, joka minulla oli käytettävissä.



Sitten muutuin marttyyriksi. Otti päähän, että mies ei tehnyt kotihommia yhtä paljon kuin minä. Nalkutin sotkemisesta ja siitä, että joudun tekemään kaiken. En myöskään voinut ymmärtää sitä, että mies halusi hoitaa omia juttujaan lasten nukkuessa. Missäpä välissä olisi niitä tehnyt, jos ei silloin, kun minä vaadin häntä osallistumaan kotihommiin?



Minä tein kaikki omat jutut yksin. Olimme muuttaneet pari kuukautta ennen vauvan syntymää uudelle paikkakunnalle miehen työn perässä ja kaipasin valtavasti ystävää, kahvikaveria. Motkotin siitäkin miehelle.



Hommasimme MLL:n hoitajan meille käymään säännöllisesti. Joka torstai kello 18-20 meillä oli miehen kanssa omaa aikaa. Saatettiin käydä kaupassa, joskus kahvilla, joskus syömässä. Käytiin pyöräilemässä tai lenkillä. Ei mitään ihmeellistä, mutta minusta oli ihanaa päästä aikuisen ihmisen kanssa ulos ja jutella jotain muuta kuin vauvan itkuasioita. Siitä se homma aukesi.



Vauva alkoi rauhoittua, nukuimme enemmän ja kinaa typeristä asioista tuli vähemmän. Tajusin, että minullakin on rajallinen tuntimäärä käytettävissä vuorokaudessa, en voi tehdä kaikkea. Lopullisesti tilanne laukesi, kun olimme yhden yön poissa kotoa vauvan ollessa 7kk. Mies kysyi silloin pitkästä aikaa, että mitä minulle kuuluu. Itkin ja annoin tulla kaiken ja sitten olikin paljon helpompi hengittää.

10 vois varmaan kertoa omista ongelmistaan tässä? Verrataan sitten.

Eli minähän sitä taaperoa kotona katsoin minkä pystyin. Tarhaankin tuo meni vasta kolme vuotta täytettyään. Enkä todellakaan ole työtön koti-isi, vaan ihan tavallinen vuorotyöntekijä. No olihan nuo molemmat isovanhemmat tietysti myös avuksi.

minäkin esikoisen kanssa jatkoin toista korkeakoulututkintoa esikoisen ollessa 5kk (iltalinjalla). Mutta kakkonen on vähän eri juttu, kun siinä on esikoinenkin vielä hoidettavana.



Kiitos sinulle, joka vastasit pitkästi. ap

ja ok, joidenkin mielestä amk-tutkinto ei ole korkeakoulututkinto. Mutta se nyt ei ole tässä pointti! ap

voipi olla liian myöhäistä sitten kun ne pikkujutut ovatkin paisuneet isoiksi ja poikineet uusia. lähde ap ulos, mene ihmisten pariin. hanki netti ja mesekavereita muista äideistä, voit alottaa tuolta etsin ystävää palstalta.

Itse olen vuosien varrella huomannut, että loppujen lopuksi kaipaan eniten yhdenkeskistä aikaa itseni ja omien mielenkiinnonkohteideni kanssa. Pohjimmiltaan itseäni on riipinyt eniten se, ettei minua itseäni ole, on vain muiden tarpeita ja odotuksia, joita tyydytän, miehen seksin tarpeetkin siinä muun mukana, ja itselle jää joka kerrasta paskan maku. Ei se siitä parane, että käy jollain kynttiläillallisella ennen sitä toisen tarpeeseen taipumista. Tilanne ei ole vielä kovin paha, jos oma olosi siitä illallisesta jo kohenee.



Tsemppiä! Ja riittävä määrä itsekkyyttä peliin. Hommaan kunnon roti: yksi ilta per viikko/kaksi viikkoa/kuukausi on SINUN. Toisena yönä/aamuna viikonloppuna SINÄ saat nukkua. Jne.

Siis ihan hassua miten joku voi kirjoittaa juuri niinkuin minäkin ajattelen!!! Tekstisi olisi voinut olla pilkulleen suoraa minun kynästäni ap! Meillä tilanne on ehkä hieman jo helpottumaan päin. Huomasin, että kun sain edes vähän aikaa itselleni, olin paljon paremmalla tuulella. Siis aikaa puuhastella ihan vaan jotain " turhaa" . Yksi asia johtaa toiseen: parempi mieli, vähemmän kinaa, jaksaa arkirutiineja paremmin, lapset kiukuttelee vähemmän, luottaa itseensä enemmän, tuntee itsensä paremmaksi äidiksi, josta tulee taas parempi mieli jne. Sekin auttoi kun järjestimme asiat niin että saan välillä nukkua univelkaa pois (imetän silti yöllä, mutta aamulla nukun pitkään kun mies katsoo lapsia jne. ...Hänellä sellainen työaika että se onnistuu) Nyt olen jo ihan positiivisella mielellä että kyllä tästä suosta vielä noustaan! Voimia sinullekin ap! Kyllä se aika kohta koittaa, se ..." no onhan niistä sitten vanhempana toisilleen seuraa...kunhan sen alun vaan jaksaa..."

Lakkkaa suorittamasta ja nauti elämästä.