Lue keskustelun säännöt.
Haluan lapsen, vaikka luulen, että saattaisin katua sitä
06.05.2020 |
Olen 35-vuotias yksin asuva nainen, minulla ei ole kumppania. Luulin aina, tai jotenkin oletin, että minulla olisi lapsi(a) jonain päivänä. Vakavia suhteita ja avioliittokin minulla on ollut, mutta ei sellaista, jossa olisi päätetty jättää ehkäisy pois. Nyt viimeiset puoli vuotta olen yrittänyt tauotta päättää, haluanko ikinä lasta. Elämä tuntuu tyhjältä ilman, mutta toisaalta minulla on toisinaan ahdistuskohtauksia ja olen sellainen vapaa sielu, että luulen mahdollisesti katuvani lasta. Silti elämä tuntuu merkityksettömältä kun mietin, etten ehkä enää ehdi saada lasta. Ensin pitäisi löytää parisuhde ja olen ollut sinkkuna jo kolmisen vuotta ja usko miehen löytämiseen alkaa olla mennyttä. Mikähän kysymykseni nyt sitten edes on... Miten päättää, haluaisiko lapsen? Olen lukenut yhteensä päiväkausia nettikeskusteluja ja artikkeleita lasten katumisesta. Toivon, että voisin lakata haluamasta lasta ja päästä eroon lapsettomuuden murehtimisesta ja alkaa elää onnellisena vapaata elämääni.
Kommentit (19)
Vierailija kirjoitti:
Oletko katsonut sarjan "Lapsi tuntemattoman kanssa"?
Eivät he kyllä enää ole tuntemattomia toisilleen...
En ole. Mulla ei ole telkkaria. Ensisijaisesti haluaisin lapsen sellaisen ihmisen kanssa, jota rakastan ja jonka kanssa tiedän, että kestämme vaikka mitä tulisi eteen. Ikäni takia tuntuu, että vaikka löytäisin huomenna miehen, en enää ehtisi luoda riittävän vankkaa suhdettakaan, kun lasta pitäisi alkaa yrittää melko pian.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei minullakaan ole teeveetä. Näkee sen tietokoneellakin.
1.
Näpyttelen nyt puhelimella ja tällä ei ainakaan Ruutuun pääse ilman kirjautumista.
Kun mietin lapsiperhe-elämän realiteetteja, inhoaisin siitä varmasti suurta osaa: kehoni ja vapauteni menetystä, unen vähyyttä, pakko-osallistumista lasten koulun rientoihin (myyjäiset, Wilma-viestit...). Olen melko epäsovinnainen ihminen enkä välitä perinteistä ja ulkoapäin tulevista odotuksista ja standardeista.
Onko ongelma se että todella haluat lapsen vai siinä että kaipaat merkitystä elämällesi? Päätä se ensin. Merkitystä elämään saa monesta muustakin asiasta kuin lapsesta. Lapsen kannalta ei ole kiva tulla hankituksi vain siksi että sinä et tiennyt mitä muuta olisit tehnyt elämälläsi. Lapseb hankkimisessa oli tärkeintä miettiä onko sulla jotain annettavaa sille tulevalle lapselle eikä toisinpäin.
Jos oikeasti haluat lapsen, silloin sun pitää ryhtyä hommiin nyt eikä viidestoista päivä. Just 35-vuotiaaksi asti voi ennakoivasti pakastuttaa munasolujaan. Jos on varaa tehdä niin, sitten voi käydä sen tekemässä. Silloin jää aikaa etsiskellä sopivaa miestä. Ja voi miehen ilmaantuessa tai yksikseen myöhemmin hankkia biologisesti oman lapsen.
Jos päättää hankkia lapsen yksin, senkin voi tehdä monella tavalla. Siinä varmasti kannattaa harkita se, kuinka hommaan kykenee, mitkä ovat resurssit ja turvaverkot ja tukiryhmät - ja oman pollan kestävyys. Tai sitten pitää keksiä luovia ratkaisuja, esim. hankkii lapsen homoparin kanssa. Hoidatte sitten vuoroviikoin ja jaatte kasvatusvastuun.
Sitten on mahdollisuus miettiä adoptiota. Siinäkin on varauduttava sääntöihin ja ikärajoihin. Ja vuosien odotteluun.
Olenkin miettinyt kaikenlaista muuta sisältöä ja merkitystä elämälleni. Matkustamista, opiskelua, ulkomailla asumista, vapaudesta nauttimista, erilaisia harrastuksia...
Luulen, että haluni saada lapsi on tosi vahvasti biologinen. Kun tosiaan mietin päivittäistä perhe-elämää, en usko että nauttisin kaikesta siitä päivästä toiseen toistuvasta hoitamisesta, ruoanlaitosta, huolesta... siitä huolimatta en pysty tekemään järkivalintaa, ettei minun pitäisi lasta edes yrittää.
Kaikkein kiehtovimmilta tuntuu se, että näkisin mahdollisen tulevan mieheni lapsen kanssa ja se rakkaus, jota tuntisin lasta kohtaan.
Olen hakeutumassa heinäkuussa pakastamaan munasolujani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi syy, miksi päätöksen tekeminen tuntuu lähes mahdottomalta on se, että tiedän muuttuvana läpi elämäni. Mistä tiedän, etten lapsen saatuani muuttulisi ihmiseksi, joka on varma siitä, ettei olisi pitänyt hankkia lasta? Minua ihmetyttää se, että muut ilmeisesti kokevat persoonansa niin pysyväksi ja vakaaksi, etteivät ilmeisesti mieti tällaisia.
Et vaikuta tarpeeksi tasapainoiselta hankkimaan lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse paatin silla perusteella, etta mietin, millaista elamani tulisi olemaan lapsen kanssa. Jatkuvaa melua, unettomuutta, uupumusta, vastuuta, pelkoa, jaakiekkovarusteita, turhaa kiukuttelua, rahanmenoa, ei hetken rauhaa, jatkuvaa pettymysta siihen, etta tenava ei olekaan sellainen, kuin toivoin. Vastuunpakoilua toisen vanhemman osalta, tylsia koulutapaamisia, ikavystymista.
Tata 20 vuotta putkeen.
Paatos oli lopulta helppo, enka ole katunut.
t. lapseton
Mieti kunnolla haluaisitko syntyä tähän maailmaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keho voidaan tavallaan menettää, mutta sen jälkeen sen voi saada jopa mieluisampana takaisin. Esim minä olin kipeä kaksi viikkoa synnytyksestä. Joo tiedän, että selvisin vähällä. Välilihan leikkuusta tullut arpi parani sen kaksi viikkoa ja oli vaikea istua. Keskivartalonlihakseni olivat myös hävinneet tai en osannut käyttää niitä ilman vatsanpuoleista painolastia. Selkä oli kipeä. Sitten kun alapää oli tullut kuntoon, niin noin viikko ja kaksi synnytyksestä oli imetyksen kanssa ongelmia. Imetys sattui! Alkoi sujumaan, kun vauva oli noin 3 - 4 viikkoinen. Ymmärsin myös miten olen korvaamaton, vauva vaatii minut, ei miestä. Ei huolinut tuttia, ei rauhoittunut isän sylissä. Pelkäsin, että menetän vauvan. Sitten aloin luottaa itseeni ja alkoi parempi aika. Vauva kasvoi ja imetys sujui miellyttävästi. Imetyksen päätyttyä tuli uusia vauvoja. Heidän kanssaan oli helpompaa. Kuopuksen kanssa suorastaan naurettavan helppoa.
Kehoni herkistyi ehkä pysyvästi ja siitä on minulle suurta iloa. Lihakset ovat paremmat, valmiimmat ja vahvemmat ja ihoni tuntoaisti on herkempi. Rinnoillani ei ollut minulle suurta merkitystä ennen kuin ne pääsivät imettämään. Ne ovat autonomiset, minä en päätä, vaan rinnat toteuttavat tehtäväänsä! Ilo läikähtelee juuri rinnoissani! Kuuloaistini herkistyi äärimmilleen, kun vaistoni vaativat vahtimaan 24/7, että vastasyntynyt vauva varmasti selviäisi. Huonompi kuulo tuli, kun lapset kasvoivat, mutta uusi vauva palautti aina kuulon niin hyväksi, että pystyin vakoilemaan sen avulla. Kohtu muistaa, että siellä on asuttu. Sekin tuntuu ihanalta. Kyllä kehoni on nyt kivempi!
Vierailija kirjoitti:
Oletko katsonut sarjan "Lapsi tuntemattoman kanssa"?
Eivät he kyllä enää ole tuntemattomia toisilleen...
Olen eri. Me miehen kanssa ollaan puhuttu lasten yrittämisestä tulevaisuudessa ja nyt valmistaudutaan kattomalla tällaisia vauvoihin liittyviä ohjelmia. Voisi auttaa sinuakin päättämään, kun saat enemmän tietoa siitä, mitä kaikkea siihen raskauteen ja vauva-aikaan liittyy.
Loppujen lopuksi kaikki vauvat ja vanhemmat ovat kuitenkin yksilöitä, joten kenenkään on mahdotonta sanoa tuletko katumaan vai et.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän samoja mietteitä täällä, kuin ap:lla. Mulla tosin olisi tavallaan mies tiedossa, vaikka ei olisikaan se kaikella tapaa paras kandidaatti (hänellä jo isompi lapsi).
Silti en osaa päättää. Olen sellainen jossittelija ja murehtija että katuisin varmaan ihan kaikkia tehtyjä ja tekemättömiä valintoja elämässä. En ole yhtään sellainen kotoilusta tykkäävä ja hoivaava pullantuoksuinen mammaluonne. En varmaan tyytyisi elämään elämääni vain lapsen kautta toisin kuin tuntuu että ympärillä tehdään, haluaisin pitää omaakin elämää. Äideksi tulleiden kavereiden "harrastukset" on sitä että ne katsoo kun lapsi tekee tai harrastaa ja ottaa siitä kuvia someen. Tunnen ehkä liian vähän erilaisia äitejä, enemmän näitä mammailuun hurahtaneita, niin en osaa nähdä tulisiko mun kaltaisesta ihmisestä edes kohtuullista äitiä.
Mutta ajatus lapsesta kiehtoo, vaikka järki sanoo että ilman olisi helpompaa.
Nykyisin on helpompaa, koska netistä voi lukea, mitä on edessä, jos hankkii lapsen. Aiemmin piti vain hypätä tuntemattomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen oloni helposti itsekkääksi, jos alan luetella mahdollisia syitäni olla haluamatta lasta. En kuitenkaan pidä muita lapsettomia naisia itsekkäinä. Kaipaisin oikeastaan enemmän lapsettomia naisia esikuvikseni. Tämä varmaan johtuu jonkinlaisesta itsevarmuuden puutteesta tai kykenemättömyydestä tehdä itsenäisiä päätöksiä.
Kaikki tämä laajamittainen pohdinta lapseen liittyen on alkanut vasta nyt ”vanhempana”. Parikymppisenä edelleen oletin, että olisin jotenkin simsalabim valmis jonain päivänä ja saisin lapsen. Nyt on ollut aikaa miettiä liikaakin. Voi olla niinkin, että jos rakastuisin, haluaisin melko sokeasti lapsen.
Olen myös todennut suhtautuvani sitoutumiseen ja vastuunkantoon usein hiukan nihkeästi. Monesti ahdistaa jo lupautua näkemään kaveri jonakin tiettynä sovittuna ajankohtana. Kun jo se tuntuu sitovalta, entä sitten lapsi, jonka lukuisista isoista ja pienistä asioista on huolehdittava joka päivä?
Kuvittelen kai, että äitiys muuttaisi minussa tämän piirteen ja minusta tulisi organisoidumpi ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Keho voidaan tavallaan menettää, mutta sen jälkeen sen voi saada jopa mieluisampana takaisin. Esim minä olin kipeä kaksi viikkoa synnytyksestä. Joo tiedän, että selvisin vähällä. Välilihan leikkuusta tullut arpi parani sen kaksi viikkoa ja oli vaikea istua. Keskivartalonlihakseni olivat myös hävinneet tai en osannut käyttää niitä ilman vatsanpuoleista painolastia. Selkä oli kipeä. Sitten kun alapää oli tullut kuntoon, niin noin viikko ja kaksi synnytyksestä oli imetyksen kanssa ongelmia. Imetys sattui! Alkoi sujumaan, kun vauva oli noin 3 - 4 viikkoinen. Ymmärsin myös miten olen korvaamaton, vauva vaatii minut, ei miestä. Ei huolinut tuttia, ei rauhoittunut isän sylissä. Pelkäsin, että menetän vauvan. Sitten aloin luottaa itseeni ja alkoi parempi aika. Vauva kasvoi ja imetys sujui miellyttävästi. Imetyksen päätyttyä tuli uusia vauvoja. Heidän kanssaan oli helpompaa. Kuopuksen kanssa suorastaan naurettavan helppoa.
Kehoni herkistyi ehkä pysyvästi ja siitä on minulle suurta iloa. Lihakset ovat paremmat, valmiimmat ja vahvemmat ja ihoni tuntoaisti on herkempi. Rinnoillani ei ollut minulle suurta merkitystä ennen kuin ne pääsivät imettämään. Ne ovat autonomiset, minä en päätä, vaan rinnat toteuttavat tehtäväänsä! Ilo läikähtelee juuri rinnoissani! Kuuloaistini herkistyi äärimmilleen, kun vaistoni vaativat vahtimaan 24/7, että vastasyntynyt vauva varmasti selviäisi. Huonompi kuulo tuli, kun lapset kasvoivat, mutta uusi vauva palautti aina kuulon niin hyväksi, että pystyin vakoilemaan sen avulla. Kohtu muistaa, että siellä on asuttu. Sekin tuntuu ihanalta. Kyllä kehoni on nyt kivempi!
Tästä oli vaikeaa päätellä, oliko tämä tosissaan kirjoitettu vai provo....
Epävarmuus on tekijä, joka usein pitää kohdata tehdessään elämän suuria valintoja.
Muiden perheiden tai äitien tekemisiä ei kannata myöskään liiaksi seurata pohtiessaan haluaako perustaa joskus perheen vai ei, koska he eivät ole sinä, heidän puolisonsa ei ole sinun puolisosi eikä heidän lapsensa sinun lapsesi. Jos minä olisin seurannut tuttujen äitien menoa, niin tuskinpa olisi näyttänyt kovin kiinnostavalta perhe-elämä. Tiesin kuitenkin, mitä itse perheeltä halusin ja sen mukaan olen toiminut. Lapsen kehitystä on hurjan mielenkiintoista seurata ja pidän kovasti asioiden opettamisesta sekä siitä vilpittömästä kiinnostuksesta kaikkeen uuteen, mikä lapsella on. Lapseni ovat hauskoja, vanhempiensa tavoin vähän jääräpäisiä, mutta älykkäitä ja sydämellisiä. Koen tekeväni tärkeää tehtävää ja toivon, että lapseni pystyy kotoa oppimillaan tiedoilla ja taidoilla sekä jatkossa elämänkokemuksensa myötä tuomaan tähän maailmaan jotain hyvää tavalla tai toisella. Yritän parhaimpani mukaan auttaa häntä kasvamaan onnelliseksi ja hyvää tarkoittavaksi ihmiseksi enkä oikein tiedä, miten tähän hommaan voisin kyllästyä tai miten tämä olisi pois jostakin muusta. Minulla on edelleen oma elämä ja omat juttuni enkä ole ihmisenä muuttunut lainkaan, vaikka olen nyt myös äiti. En koe menettäneeni mitään, mutta saaneeni hyvin paljon.
Ihan kamala ilmaus: ”... katuisin sitä...” lapsesta sanotaan ”hän”.
Haluaisitko itse kuulla äitisi sanovan: ”Kadun sitä, että sain sinut.”
Siinäpä auvoinen alku elämään. Ihmiset ovat täysin kadottaneet syvällisyyden, rakkauden, empatian, kyvyn olla ihmisiä. Kunhan sitä vain pääsee etelään joka vuosi!! Viis kenestäkään muusta. Minä, minä! Kunhan minä.
Oletko katsonut sarjan "Lapsi tuntemattoman kanssa"?
Eivät he kyllä enää ole tuntemattomia toisilleen...