Miksi Suomessa on niin kuivaa hengellisyyttä?

Miksi meillä ei ole vahvempaa herätystä? Miksi joudumme miettimään entisten aikojen Jumalan miehiä ja naisia haikaillen heidän peräänsä? Miksi seurakunnat ja järjestöt käyvät taistelua olemassaolonsa puolesta? Miksi tuhannet kristityt kärsivät yksin vailla yhteisön tukea?

Me julistajat, pastorit, evankelistat ja hengellisen työn tekijät olemme syyllisiä. Olemme kaivanneet enemmän ihmisten ihailua kuin Jumalan kunniaa. Olemme tyytyneet helppoihin saarnavalmisteluihin sen sijaan, että olisimme olleet Jumalan neuvotteluissa. Olemme olleet mukavuusvyöhykkeellä, joka on johtanut hengelliseen kuivuuteen.

Me kuulijat ja seurakuntalaiset olemme syyllisiä. Olemme odottaneet apua ihmisiltä, kulkeneet julistajien perässä toivoen ihmeitä ja vettä janoomme. Olemme arvostelleet, juorunneet, vaatineet ja syyttäneet. Emme ole jaksaneet olla johtajien tukena, auttaa heitä ja rukoilla heidän puolestaan. Emme ole jaksaneet tukea toisiamme.

Me kristityt vanhemmat ja puoliset olemme syyllisiä. Olemme halunneet osoittaa syyttävää sormea toisaalle, kun Jumala olisi halunnut nuhdella meitä. Olemme syyttäneet eronneita, langenneita, huonosti lapsensa kasvattavia vaikka itse olemme olleet itsekkäitä, omahyväisiä, itseriittoisia ja kivenkovia.

Miksi Suomessa ei ole herätystä? Olisi helppoa etsiä syyllisiä toisista järjestöistä tai seurakunnista. Liian helppoa on alkaa tarkastella puolisoa, seurakuntaa, sen johtajaa. Mutta minä olen syyllinen. Olen ollut itsekäs ja ahne. Olen lyönyt kun olisi pitänyt armahtaa ja katsonut läpi sormieni kun olisi ollut aika seisoa totuuden puolella.

Jumala haluaa toimia Suomen puolesta. Kärsivät ihmiset huutavat. Jumala, anna minulle anteeksi. Auta minua tekemään parannus.