Pelko tulevasta elämästä jos siitä ei tulekaan mitä toivon

Olemme lapseton pari, mitään syytä ei ole löytynyt eli toivoa varmaan vielä on emmekä ole vuosikausia vielä yrittäneetkään. Eli tavallaan ei varmaan tarvi vielä hätäillä.

Mutta hätäilen silti. Ei meillä ole paljoa rahaa, jos täytyy ruveta käymään jatkuvissa hoidoissa mikä nyt on seuraava askel. Pelkään myös ettei meitä hyväksytä adoptiojonoon tämän takia, minä opiskelen ja mies osatöissä. Lisäksi meillä molemmilla on mielenterveyshistoriaa, tosin nyt kummallakin menee hyvin. Olen kuullut viime aikoina että nämä saattavat estää mahdollisuutemme adoptoida. Tuntuu pelottavalta.

Tiedän että on paljon pareja jotka eivät saa lapsia vaikka tahtovat. Olen pahoillani jos joku sellainen ihminen lukee tätä, tsemppiä kaikille. Tiedän että oma tilanteeni on vielä toiveikas mutta halusin päästä purkamaan kun jotenkin nyt yllättäen tämä lapsettomuus on käynyt niin konkreettiseksi. En ikinä olisi uskonut että osuu kohdalle.

Tuntuu pahalta kun lähipiiri kyselee! Omille vanhemmilleen mies on sanonut että älkää kyselkö koska se tuo paineita. Minä taas en pysty edes kertomaan että yritämme. Perheeni puhelee lempeästi tulevista lapsenlapsista jne että milloinkahan se tapahtuu, ja välillä tekee mieli kertoa että olemme yrittäneet jo kauan mutta mitään ei tapahdu eikä tämä asia ole meille enää mikään ihana tulevaisuuden haave vaan aika pelottava asia tällä hetkellä.