Mielipiteitä kaivataan: mikä on kielimistä ja mikä ei? Mitenkä opettaa 6v:lle eron?
Mielestäni vanhempien ei tarvitsisi puuttua jokaiseen pikkusanomiseen pihan leikeissä - esim. sanailuun keinuvuoroista tms. Toki vakavaan kiusaamiseen, lyömiseen tms pitää puuttua. Miten opettaa lapselle ero niin, että hän osaa tulla kertomaan ongelmista mutta ei tule kantelemaan pikkuasioista? Pitääkö mielestänne kaikesta pikkunahistelusta juosta kertomaan äidille?
Kommentit (3)
Meilläkun lapset luonnostaan enempi sellaisia nyrkit pystyssä tyyppejä -on se minusta edistystä ja toivottavaa, että hillitsevät itsensä ja tulevat mielummin kertomaan aikuiselle kuin, että lyövät.
Toisaalta ei sekään ole hyvä, jos lapsi ei ollenkaa osaa puoltaa pitää, vaan liian helposti aina tukeutuu aikuiseen.
Myös aikuisten on kyllä oltava tuntosarvet ojossa koko ajan, sillä usein ton ikäisillä alkaa olla sellaista joukkosyrjintää, että yhtä ei ikinä päästetä keinuun etc. ja kun se tapahtuu sanallisesti jää se usein huomaatta. Lisäksi kun 6-vuotiaat osaavat jo aika hyvin katsoa millloin on aikuisia kuulolla ja milloin ei ja usein ton ikäiset jo on osittain illan vanhempiaan ulkona. Joten aikuisten kyllä pitää olla puuttumassa asioihin sillä tollaset joukkokiusaukset on minusta lopetettava alkuunsa...
...Kielimistä on sellainen kertominen, jonka tarkoituksena on saattaa toinen lapsi vaikeuksiin (rangaistuksen tai aikuisen komennon avulla). Oikeasta asiasta taas tullaan kertomaan siksi, että se on vaarallista (itselle tai muille) tai tahallista kiusaamista.
On olemassa lapsia, jotka kertovat kaikista pikkuasioistakin, koska haluavat nähdä, kuinka toista rankaistaan. Usein heitä myös kiusataan - kumpi on muna tai kana, en osaa sanoa.
Kuten aiemmissakin viesteissä on sanottu, kannattaa opettaa lapsi sanomaan mielipiteensä myös toisille lapsille, ettei aina tarvita aikuista " hoitamaan" asioita. Toki pitää voida myös kääntyä aikuisen puoleen tarvittaessa.
Onnea vain tähän mestarispykologeillekin vaikeaan kasvatustehtävään paneutumiselle =)
Eli jos lapsi tulee kertomaan, selvittäisin asian ja kertoisin lapselle mitä hänen tulee tehdä. Eli en tekisi lapsen puolesta, vaan lapsi saisi itse hoitaa nämä " kielimiseltä" tuntuvat asiat, mutta tarvittaessa olisin henkisenä tukena, kun lapsi opettelee selviämään itse.
Itse en pidä tuosta kielimis-sanasta, sillä lapsi voi tuntea meistä aikuisista mitättömältä tuntuvan asian tärkeäksi. Keinuvuoroista taistelu voi tuntua pieneltä asialta, mutta olen nähnyt esimerkkejä joissa juuri dominoiva lapsi (ja usein se isompi/vanhempi) käy säännönmukaisesti ajamassa pienemmän pois keinusta, jotta itse pääsee siihen tai hänellä on aina ensimmäinen keinuvuoro. Toisilla lapsilla ei ole kykyä sitten vastustaa tätä dominoivaa lasta ja he tarvitsevat apua miten toimia, muuten opitaan vaan väistymään ja se että vahvin määrää (eri asia on jos vanhemmat ovat sitä mieltä että tämä on tarpeellinen opetus lapselle).
Ja toisaalta tarvittaessa puutun itse näihin pieniinkin asioihin, jos näyttää siltä että jotakin lasta se vaivaa. Oma esimerkki on tärkeä ja kun aikuinen puuttuu tilanteeseen tuon ikäisten kanssa, niin se voi antaa lapselle itsellekin rohkeutta sanoa samasta asiasta. Ja samalla aikuisen puuttuminen voi näyttää toimisen rajat joillekin lapsille, jotka ovat tottuneet siihen etteivät aikuiset puutu. Kuitenkin jos lapsi tuntuu sitten tulevan kertomaan usein uudestaan tilanteista, niin yrittäisin tosiaan opettaa miten toimia näissä tilanteissa. Lisäksi juttelisin miltä lapsesta tuntuu ja kysyisin miten hänestä asian pitäisi olla ja miten hän toimisi. Jotenkin koen sen tärkeäksi että lapsi ei opi laumassa vain samanlaisia käytöstapoja mitä muut käyttävät, vaan että hän myös oppii sen mikä olisi oikea tapa ja mikä ei, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Tämähän on kasvatusta ja tässä on aikuiskohtaisia eroja miten toimivat ja mitä opettavat lapsilleen ja mitä pitävät hyväksyttynä ja mitä ei.