Lue keskustelun säännöt.
kun suvussa on mielenterveysongelmia, miten itse olet pystynyt elämään sukutaakan kanssa?
29.12.2019 |
Otsikossa onkin kysymys.
Olen nuorehko nainen ja minussa ei (tietääkseni) ole mitään kummallisempaa vikaa, vaan olen aivan tavallinen ihminen. Olen vakituisessa työssä, omistusasuja, elän aivan normaalia elämää, en ole onneton tai mikään maanisen onnellinen. Elämä on tasaista ja olen ihan sopusoinnussa ympäristön kanssa. Sen sijaan perhetaustasta löytyy mielen ongelmia, joista nyt sisko tällä hetkellä oireilee vahvasti.
Olen nyt tapaillut erästä miestä ja nyt mietityttää, että miten mahtaa käydä. Olemme siinä vaiheessa, että voisi molemmin puolin tulla tutuiksi suvuille, mutta nyt siskon sekoillessa epäröin. En syytä miestä, jos hän kavahtaa. Oman mielen kyllä tämä vetää matalaksi, olen samaan aikaan surullinen ja vihainen. Tekisi mieli vajota maan alle, en tiedä onko se vain ihan puhdasta häpeää vai sitä, että en ole oikeastaan tuon miehen arvoinen. Hänellä kun kuitenkin on aivan normaali perhe, pärjääviä ihmisiä.
Miten te muut vastaavasti olette eläneet perheen sekoilijoiden varjossa? Tai millaisiin ratkaisuihin olette päätyneet? Miten se on vaikuttanut tehdän suhteiden solmimiseen?
Kommentit (6)
Oikein hyvin. En pidä mielenterveyden sairauksia sen enempää salailtavana, kuin vaikka sitä, että suvussamme on ollut syöpää.
Rehellisyyttä on arvostettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan ajattelemalla, että sairastuneita on muutama hassu. Ei vaikuta arkeeni, elämääni, itsetuntoon tai tekemisiini.
En mieti tuntemattomien ihmisten sairauksia tai tekemisiä, vaikka olisimmekin sukua.
Minulla on lapsuudenperheessä mt- ja päihdetausta, itse elän ns. normaalia elämää. Kyllähän tuo tausta aina jollain tavalla varjostaa elämää, nykyisen miehen kanssa kun aloin seurustella erilainen tausta iski vasten kasvoja oikein kunnolla ekaa kertaa elämässäni ja aiheutti jonkinlaisen kriisin, rupesin käymään lapsuuttani uudelleen läpi. Siihen asti olin vain selviytynyt elämässä omillani ja olin tyytyväinen siihen, mutta suhteen kautta tajusin mistä kaikesta olin jäänyt paitsi: mies saa tarvittaessa runsaasti tukea vanhemmiltaan ja he ovat arjessakin usein tekemisissä, juhlapyhinä aina kokoonnutaan koko suvun voimin jne. Itselläni ei ole tällaista tilannetta ollut koko aikuisiällä.
Lisäksi tausta aiheuttaa jonkin verran häpeää, en koe luontevaksi kutsua vanhempiani meille kylään vaikka mies on suhtautunut asiaan hienotunteisesti. Itseasiassa mies ei ole tavannut vanhempiani, vaikka olemme olleet jo pari vuotta yhdessä.
Kun ymmärtää itsensä muista erilliseksi, auttaa paljon. On fiksua tiedostaa, että jotkut asiat saattavat periytyä, tai ainakin alttius on olemassa, mutta koska näille ei aina voi mitään, on hyvä vain todeta asian laita. Rehellisyys ei ole suotta arvostettua. Minä en pelkää sukulaisiani, eikä heidän tarvitse pelätä minua.
No voi hyvänen aika, kuvitteletko ettei tapailemasi miehen suvusta löydy mielenterveysongelmia? Olen sata varma, että joka suvussa on. Melkoinen ihme, jos löytää suvun, jolka ei ole.
Hyvin tässä menee kun pää viheltää. Suvussamme on paljon mielenterveyden häiriöitä aina masennuksesta skitsofreniaan, itse kokenut psykoosin ja viimeksi huhtikuussa olin pöpilässä. Sitten suvussa on monia alkoholisteja ym. riippuvaisia. Syyt on kai kun minun ukki ja mummo olivat serkkuja ja menivät sitten yhteen. Joten löytyy täältä minulle elämänkumppani sellainen mukava maalaisnainen?