Lue keskustelun säännöt.
Mikä tämän psykologisen ilmiön nimi on? Elämänhalun loppuminen vanhana
21.12.2019 |
Jotkut tosi vanhat ihmiset toteavat "olen jo saanut elämältä kaiken mitä halusin, minulla ei ole enää mitään syytä elää, mitään hyvää koettavaa ei ole enää jäljellä, kunpa kuolisin jo pois". Onko tuolle elämänhalun loppumiselle jokin nimitys?
Yritin googlata asiaa, mutta hakutulokset kertoivat vain masennuksesta ja eihän tuo masennusta ole.
Voiko olla että tuo ei ole mikään varsinainen "ilmiö", voiko olla että tuo on ihan normaali ja väistämätön vaihe ennen vanhuuteen kuolemista. Eli kaikilla ihmisillä ja kenties myös eläimillä käy noin jos elää riittävän vanhaksi?
Kommentit (24)
Kaikillehan ei niin käy, mutta monelle kyllä.
Kai se on luonnon tapa helpottaa lähtöä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seestyminen. Rauhoittuminen. Kypsyminen. Muutos.
Pohdin tätä asiaa esim siksi koska minulla tuo elämänhalu loppui jo lapsena. Olen tavannut useita muitakin nuoria jotka ovat elämänhaluttomia zombeja, elämällä ei ole heille merkitystä, heidän mielestään on virhe että he ovat yhä hengissä. Elämänhalu kuoli mutta kroppa elää yhä, se on virhe. Tosiaan, he ovat ns ikiyksinäisiä tai heillä ei vaikuta olevan identiteettiä/persoonallisuutta ollenkaan tai heillä diagnosoidaan epävakaa persoonallisuushäiriö tai eristäytyvä persoonallisuushäiriö, tms.
Sitä en sitten tiedä että jos jokin on täysin normaalia vanhana niin miksi se mukamas on jokin diagnosoitava "häiriö" nuorena. Mikä on ikäraja? Minkä ikäisenä on normaalia menettää elämänhalu ja minkä ikäisenä se on häiriö?
-AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pohdin tätä asiaa esim siksi koska minulla tuo elämänhalu loppui jo lapsena. Olen tavannut useita muitakin nuoria jotka ovat elämänhaluttomia zombeja, elämällä ei ole heille merkitystä, heidän mielestään on virhe että he ovat yhä hengissä. Elämänhalu kuoli mutta kroppa elää yhä, se on virhe. Tosiaan, he ovat ns ikiyksinäisiä tai heillä ei vaikuta olevan identiteettiä/persoonallisuutta ollenkaan tai heillä diagnosoidaan epävakaa persoonallisuushäiriö tai eristäytyvä persoonallisuushäiriö, tms.
Sitä en sitten tiedä että jos jokin on täysin normaalia vanhana niin miksi se mukamas on jokin diagnosoitava "häiriö" nuorena. Mikä on ikäraja? Minkä ikäisenä on normaalia menettää elämänhalu ja minkä ikäisenä se on häiriö?
-AP
Tuo on aivan eri asia kuin miten aloituksen muotoilit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän noita 40 lukulaisia vielä elämä kiehtoo. Esm oma isäni, +70 dementikko, hoivakodin asukki, muistuttaa joka välissä että ainakin pitää saada elää vielä 10 vuotta.
Ei kaikki tykkää olla tässä maailmassa ja se on ihan ok. Loppu tulee ennemmin tai myöhemmin jokaiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Faktan tunnustamista: tämä oli tässä, enää puuttuu loppu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan luonnollinen ilmiö, että vanhetessa hyväksyy vääjäämättömän kuoleman. Onni on, jos saa elää rauhassa niin pitkään, että jo kokee olevansa valmis lähtemään.
Itselläni myös ap:n tapaan tätä ollut jo kauan ennen vanhuutta. Jostain nelikymppisestä asti. Elämäni ei ole mitenkään kurjaa tai ahdistavaa, en ole masentunut vaan ihan tyytyväinen. Mutta ei tulisi mieleenkään esim ottaa hoitoa kuolemaan johtavaan sairauteen vaan olisin ihan valmis kuolemaan. En kaipaa enää mitään kokemuksia tästä maailmasta, voisin jo mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse ajattelen, että sellainen rauhoittuminen johtuu ihan fysiologisista seikoista. Kun elimistö vanhenee, ei varmaan enää erity yhtä paljon hormoneja eikä elimistö muutenkaan enää jaksa innostua mistään niin kuin nuorempana. Sitä ikäänkuin pikkuhiljaa laskeutuu kuolemaan, joka tulee lopussa luonnollisesti. Siksi kai sanotaan, ettei vanhan ihmisen kuolema ole mikään tragedia.
Minä ainakin olen kärsimätön. Haluan kaiken tapahtuvan nopeasti. Myös elämän. Olen utelias, mitä sitten lopussa tapahtuu!
Vierailija kirjoitti:
Ihan luonnollinen ilmiö, että vanhetessa hyväksyy vääjäämättömän kuoleman. Onni on, jos saa elää rauhassa niin pitkään, että jo kokee olevansa valmis lähtemään.
Itselläni myös ap:n tapaan tätä ollut jo kauan ennen vanhuutta. Jostain nelikymppisestä asti. Elämäni ei ole mitenkään kurjaa tai ahdistavaa, en ole masentunut vaan ihan tyytyväinen. Mutta ei tulisi mieleenkään esim ottaa hoitoa kuolemaan johtavaan sairauteen vaan olisin ihan valmis kuolemaan. En kaipaa enää mitään kokemuksia tästä maailmasta, voisin jo mennä.
Nelikymppisestä on kuitenkin aivan eri asia kuin lapsesta asti, kuten ap.
Kyllästymistä. Samat rutiinit vuosikymmenestä toiseen.
kulkee perintönä joka suvussa, viimeinen joulu jne...
Kun läheisiä kuolee ympäriltä pikkuhiljaa, niin se vaikuttaa.
Vanhemmat, puoliso, sisaruksia, ystäviä...
Juhlat alkaa olla ohi.