Onko muilla vaihdevuosi-ikäisillä tällaista?

Hei ap.

Johtuipa elämänilon laimeneminen mistä tahansa, kuten vaikka hormoneista, sen ei tarvitse jäädä vallalle. Kerrot monista asioista, jotka ennen sinua ilahduttivat, joista nyt et saa lumoa.  Voihan olla kyse myös siitä, että olet ihmisenä muuttunut; jokin tie on kuljettu loppuun ja olet nyt tutustumassa uusiin puoliin itsessäsi. Kärjistäen esimerkki: jos aikaisemmin olet ollut neulomisfani, ehkä sinussa olisikin nyt tilaa vaikkapa laulamiselle.  Iän myötä ihminen myös saa tilaisuuden roolittaa itseään toisin. Jokin mielenkiinnon aikaisempi kohde jää tarpeettomaksi, painuu (ainakin väliaikaisesti) taustalle, ja jollekin uudelle voisikin olla tilaa.

Usein ihminen tarvitsee elämän mielekkyden kokemukseen myös sen, että sitoutuu ja toimii johonkin myös itseään isompaan merkitykseen. Pelkkä 'viihtyminen' ja itsensä hoitaminen ei riitä, vaikka sekin on tietenkin tärkeää - ihmiselle on hyväksi myös antaa ja auttaa. Moni kokee merkityksellisyyttä vapaaehtoistyössä, jonka kenttä on hyvin laaja. Voi toimia niin ympäristön kuin nuorison hyväksi, voi toimia aktiivisena omassa kaupungissaan vapaaehtoistyön puolella, seurakunnillakin on monenlaista mihin tarvitaan erilaisia taitoja osaavia ihmisiä. Entäpä jos tutustuisit vapaaehtoistoimintaan ja löytäisit itsellesi paikan, jossa saat sekä antaa että vastaanottaa elämän merkityksellisyyttä?

Tuommoistakin se voi olla. Kyllä.

Toisaalta vv-oireisiin kuuluu myös tunneherkkyys: saatat pillahtaa itkuun mitä kummallisimmista syistä.

Minulla alkoi mielialojen heittelyllä, sitten tuli itkukausi, ja nyt 15(!) v myöhemmin olen tuossa "mikkää ei oo mittää" -vaiheessa.

En enää muista, millaosta elämä oli ennen vaihtareiden alkua. Semmoinen normaali elämä. Toki ikä vaikuttaa jo itsessään, mutta tämä elämään kyllästymisen tunne on vihoviimeinen tippa. Eikä tietoa, muuttuuko se enää paremmaksi. Kolotukset ainakin lisääntyneet ihan viimeisen vuoden aikana, liikkumisesta huolimatta.

KirkkoSisko kirjoitti:

Hei ap.

Johtuipa elämänilon laimeneminen mistä tahansa, kuten vaikka hormoneista, sen ei tarvitse jäädä vallalle. Kerrot monista asioista, jotka ennen sinua ilahduttivat, joista nyt et saa lumoa.  Voihan olla kyse myös siitä, että olet ihmisenä muuttunut; jokin tie on kuljettu loppuun ja olet nyt tutustumassa uusiin puoliin itsessäsi. Kärjistäen esimerkki: jos aikaisemmin olet ollut neulomisfani, ehkä sinussa olisikin nyt tilaa vaikkapa laulamiselle.  Iän myötä ihminen myös saa tilaisuuden roolittaa itseään toisin. Jokin mielenkiinnon aikaisempi kohde jää tarpeettomaksi, painuu (ainakin väliaikaisesti) taustalle, ja jollekin uudelle voisikin olla tilaa.

Usein ihminen tarvitsee elämän mielekkyden kokemukseen myös sen, että sitoutuu ja toimii johonkin myös itseään isompaan merkitykseen. Pelkkä 'viihtyminen' ja itsensä hoitaminen ei riitä, vaikka sekin on tietenkin tärkeää - ihmiselle on hyväksi myös antaa ja auttaa. Moni kokee merkityksellisyyttä vapaaehtoistyössä, jonka kenttä on hyvin laaja. Voi toimia niin ympäristön kuin nuorison hyväksi, voi toimia aktiivisena omassa kaupungissaan vapaaehtoistyön puolella, seurakunnillakin on monenlaista mihin tarvitaan erilaisia taitoja osaavia ihmisiä. Entäpä jos tutustuisit vapaaehtoistoimintaan ja löytäisit itsellesi paikan, jossa saat sekä antaa että vastaanottaa elämän merkityksellisyyttä?

En ole ap, mutta kerron tämän itsestäni. Minulla on tuo vapaaehtoistyöläisen ura jo taputeltu. Eli se tie on kuljettu loppuun. Silti lupaudun esim. hoitamaan kaverin koiraa loman ajaksi. Ja huomaan, että stressaannun ihan liikaa. Vaikka itselläkin ollut koiria aiemmin. Eli minulla taitaisi olla nyt se itsensä viihdyttämisen paikka. Kunhan keksisin, mistä saan iloa. (Teoriassa kyllä tiedän jotain, mutta näitäpä ei pysty toteuttamaan. Kun kaikki ei ole itsestä kiinni.)

Minulla on ja minusta se on IHANAA! Olen ollut nuorempana ihan yliherkkä siihen asti, että se teki elämän vaikeaksi. On se vähän noloa kun alkaa itkeä pillittää liikutuksesta jossain työpaikan elokuvaillassa tai kun näkee suloisen koiran. Tai kun oman lemmikin kuolema tekee työkyvyttömäksi kahdeksi viikoksi, koska ei pysty hallitsemaan huutoitkuaan mitenkään. Tai kun jatkuvasti aistii yliherkkänä kaikkien eleet ja tunteet, ja oma mieliala poukkoilee niiden mukaan.

Vaihdevuosien myötä minusta on tullut ihan uusi ihminen. En pelkää enää sosiaalisia tilanteita: en oikeastaan pelkää mitään, mikä on jännää koska olin nuorempana hyvin arka ihminen monissa asioissa. En ole enää tunneherkkä sillä tavalla, että tunteet rajoittaisivat minua tekemästä normaaleja asioita. Järki dominoi, tunnemaailma on lopultakin hiljaa. Ei toki ole nautinnon huippujakaan, mutta tämä tila on silti paljon kivampi kuin se jossa oli nautintoja, mutta myös jatkuvaa ahdistusta, stressiä, huolta, pelkoja.

Ja se että viihtyy pelkässä olemisessa, ilman mitään tekemistä tai tavoittelemasta: se vasta on ihanaa. Olla möllötellä vaan, ilman että on minkäänlainen olo, se on ihanaa kun siihen tottuu. Se on myös vanhuuteen totuttelua, siihen aikaan jolloin alkaa mielen ja kropan kyvyt rapistua eikä enää edes voisi harrastaa ja häärätä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ja minusta se on IHANAA! Olen ollut nuorempana ihan yliherkkä siihen asti, että se teki elämän vaikeaksi. On se vähän noloa kun alkaa itkeä pillittää liikutuksesta jossain työpaikan elokuvaillassa tai kun näkee suloisen koiran. Tai kun oman lemmikin kuolema tekee työkyvyttömäksi kahdeksi viikoksi, koska ei pysty hallitsemaan huutoitkuaan mitenkään. Tai kun jatkuvasti aistii yliherkkänä kaikkien eleet ja tunteet, ja oma mieliala poukkoilee niiden mukaan.

Vaihdevuosien myötä minusta on tullut ihan uusi ihminen. En pelkää enää sosiaalisia tilanteita:

Ja se että viihtyy pelkässä olemisessa, ilman mitään tekemistä tai tavoittelemasta: se vasta on ihanaa. Olla möllötellä vaan, ilman että on minkäänlainen olo, se on ihanaa kun siihen tottuu. Se on myös vanhuuteen totuttelua, siihen aikaan jolloin alkaa mielen ja kropan kyvyt rapistua eikä enää edes voisi harrastaa ja häärätä.

"en oikeastaan pelkää mitään, mikä on jännää koska olin nuorempana hyvin arka ihminen monissa asioissa. En ole enää tunneherkkä sillä tavalla, että tunteet rajoittaisivat minua tekemästä normaaleja asioita. Järki dominoi, tunnemaailma on lopultakin hiljaa. Ei toki ole nautinnon huippujakaan, mutta tämä tila on silti paljon kivampi kuin se jossa oli nautintoja, mutta myös jatkuvaa ahdistusta, stressiä, huolta, pelkoja."

Tämä on aivan kuin omasta elämästäni.

SILTI haluaisin ne tunteet takaisin. Vaikka vuoristorata on raskas tapa elää. Ihmisten ja tilanteiden pelkoa en tosin haluaisi takaisin. ;-). Mutta tämä pelottomuus voi liittyä juuri siihen, ettei millään ole enää väliä... ei siis syytä pelätä mitään.

Vierailija kirjoitti:

KirkkoSisko kirjoitti:

Hei ap.

Johtuipa elämänilon laimeneminen mistä tahansa, kuten vaikka hormoneista, sen ei tarvitse jäädä vallalle. Kerrot monista asioista, jotka ennen sinua ilahduttivat, joista nyt et saa lumoa.  Voihan olla kyse myös siitä, että olet ihmisenä muuttunut; jokin tie on kuljettu loppuun ja olet nyt tutustumassa uusiin puoliin itsessäsi. Kärjistäen esimerkki: jos aikaisemmin olet ollut neulomisfani, ehkä sinussa olisikin nyt tilaa vaikkapa laulamiselle.  Iän myötä ihminen myös saa tilaisuuden roolittaa itseään toisin. Jokin mielenkiinnon aikaisempi kohde jää tarpeettomaksi, painuu (ainakin väliaikaisesti) taustalle, ja jollekin uudelle voisikin olla tilaa.

Usein ihminen tarvitsee elämän mielekkyden kokemukseen myös sen, että sitoutuu ja toimii johonkin myös itseään isompaan merkitykseen. Pelkkä 'viihtyminen' ja itsensä hoitaminen ei riitä, vaikka sekin on tietenkin tärkeää - ihmiselle on hyväksi myös antaa ja auttaa. Moni kokee merkityksellisyyttä vapaaehtoistyössä, jonka kenttä on hyvin laaja. Voi toimia niin ympäristön kuin nuorison hyväksi, voi toimia aktiivisena omassa kaupungissaan vapaaehtoistyön puolella, seurakunnillakin on monenlaista mihin tarvitaan erilaisia taitoja osaavia ihmisiä. Entäpä jos tutustuisit vapaaehtoistoimintaan ja löytäisit itsellesi paikan, jossa saat sekä antaa että vastaanottaa elämän merkityksellisyyttä?

En ole ap, mutta kerron tämän itsestäni. Minulla on tuo vapaaehtoistyöläisen ura jo taputeltu. Eli se tie on kuljettu loppuun. Silti lupaudun esim. hoitamaan kaverin koiraa loman ajaksi. Ja huomaan, että stressaannun ihan liikaa. Vaikka itselläkin ollut koiria aiemmin. Eli minulla taitaisi olla nyt se itsensä viihdyttämisen paikka. Kunhan keksisin, mistä saan iloa. (Teoriassa kyllä tiedän jotain, mutta näitäpä ei pysty toteuttamaan. Kun kaikki ei ole itsestä kiinni.)

Tunnen juuri noin. En jaksa mitään ylimääräistä. Huolehdin jo iäkkäästä äidistäni, siinä on mulle vapaaehtoistyötä ihan riittävästi. Ennen sain äitinikin hoidosta jotain iloa, nyt en enää ollenkaan, koen sen vain taakkana. Muistisairas äiti suorastaan ärsyttää, vaikka näin ei varmaan saisi edes sanoa. Samaa mietin, että nyt kun voisin tehdä mitä haluan (toki raha rajoittaa), niin en keksi mitään, mikä tuntuisi joltain!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

KirkkoSisko kirjoitti:

Hei ap.

Johtuipa elämänilon laimeneminen mistä tahansa, kuten vaikka hormoneista, sen ei tarvitse jäädä vallalle. Kerrot monista asioista, jotka ennen sinua ilahduttivat, joista nyt et saa lumoa.  Voihan olla kyse myös siitä, että olet ihmisenä muuttunut; jokin tie on kuljettu loppuun ja olet nyt tutustumassa uusiin puoliin itsessäsi. Kärjistäen esimerkki: jos aikaisemmin olet ollut neulomisfani, ehkä sinussa olisikin nyt tilaa vaikkapa laulamiselle.  Iän myötä ihminen myös saa tilaisuuden roolittaa itseään toisin. Jokin mielenkiinnon aikaisempi kohde jää tarpeettomaksi, painuu (ainakin väliaikaisesti) taustalle, ja jollekin uudelle voisikin olla tilaa.

Usein ihminen tarvitsee elämän mielekkyden kokemukseen myös sen, että sitoutuu ja toimii johonkin myös itseään isompaan merkitykseen. Pelkkä 'viihtyminen' ja itsensä hoitaminen ei riitä, vaikka sekin on tietenkin tärkeää - ihmiselle on hyväksi myös antaa ja auttaa. Moni kokee merkityksellisyyttä vapaaehtoistyössä, jonka kenttä on hyvin laaja. Voi toimia niin ympäristön kuin nuorison hyväksi, voi toimia aktiivisena omassa kaupungissaan vapaaehtoistyön puolella, seurakunnillakin on monenlaista mihin tarvitaan erilaisia taitoja osaavia ihmisiä. Entäpä jos tutustuisit vapaaehtoistoimintaan ja löytäisit itsellesi paikan, jossa saat sekä antaa että vastaanottaa elämän merkityksellisyyttä?

En ole ap, mutta kerron tämän itsestäni. Minulla on tuo vapaaehtoistyöläisen ura jo taputeltu. Eli se tie on kuljettu loppuun. Silti lupaudun esim. hoitamaan kaverin koiraa loman ajaksi. Ja huomaan, että stressaannun ihan liikaa. Vaikka itselläkin ollut koiria aiemmin. Eli minulla taitaisi olla nyt se itsensä viihdyttämisen paikka. Kunhan keksisin, mistä saan iloa. (Teoriassa kyllä tiedän jotain, mutta näitäpä ei pysty toteuttamaan. Kun kaikki ei ole itsestä kiinni.)

Tunnen juuri noin. En jaksa mitään ylimääräistä. Huolehdin jo iäkkäästä äidistäni, siinä on mulle vapaaehtoistyötä ihan riittävästi. Ennen sain äitinikin hoidosta jotain iloa, nyt en enää ollenkaan, koen sen vain taakkana. Muistisairas äiti suorastaan ärsyttää, vaikka näin ei varmaan saisi edes sanoa. Samaa mietin, että nyt kun voisin tehdä mitä haluan (toki raha rajoittaa), niin en keksi mitään, mikä tuntuisi joltain!

Kohtalotoveri ❣️🌹

KirkkoSisko kirjoitti:

Hei ap.

Johtuipa elämänilon laimeneminen mistä tahansa, kuten vaikka hormoneista, sen ei tarvitse jäädä vallalle. Kerrot monista asioista, jotka ennen sinua ilahduttivat, joista nyt et saa lumoa.  Voihan olla kyse myös siitä, että olet ihmisenä muuttunut; jokin tie on kuljettu loppuun ja olet nyt tutustumassa uusiin puoliin itsessäsi. Kärjistäen esimerkki: jos aikaisemmin olet ollut neulomisfani, ehkä sinussa olisikin nyt tilaa vaikkapa laulamiselle.  Iän myötä ihminen myös saa tilaisuuden roolittaa itseään toisin. Jokin mielenkiinnon aikaisempi kohde jää tarpeettomaksi, painuu (ainakin väliaikaisesti) taustalle, ja jollekin uudelle voisikin olla tilaa.

Usein ihminen tarvitsee elämän mielekkyden kokemukseen myös sen, että sitoutuu ja toimii johonkin myös itseään isompaan merkitykseen. Pelkkä 'viihtyminen' ja itsensä hoitaminen ei riitä, vaikka sekin on tietenkin tärkeää - ihmiselle on hyväksi myös antaa ja auttaa. Moni kokee merkityksellisyyttä vapaaehtoistyössä, jonka kenttä on hyvin laaja. Voi toimia niin ympäristön kuin nuorison hyväksi, voi toimia aktiivisena omassa kaupungissaan vapaaehtoistyön puolella, seurakunnillakin on monenlaista mihin tarvitaan erilaisia taitoja osaavia ihmisiä. Entäpä jos tutustuisit vapaaehtoistoimintaan ja löytäisit itsellesi paikan, jossa saat sekä antaa että vastaanottaa elämän merkityksellisyyttä?

Minkäs ikäinen "KirkkoSisko" on?

Kun tuo ohjeistus ei oikein nyt nappaa. Ainakaan tämmöistä koko elämänsä toisten tarpeista huolehtineelle, nyt eläkeiän kannassa.

Kyllä minä kaipaan sitä elämäniloa, mikä vielä pari vuotta sitten mulla oli. Sormet syyhysivät syksyllä päästä neulomaan jotain ihanaa. Pari kirjaa luin joka viikko, tuntui, että maailma on täynnä hyviä kirjoja. Joogasin melkein joka päivä, aamut alkoivat reippaalla kävelylenkillä ja siellä oikein ihastelin keväistä linnunlaulukonserttia, kesäaamujen ihanuutta, syksyn kirpeyttä ja talven aamuhämärää. Nautin kuntosalitreenistä, hiihtolenkeistä ja uinnista. Savusaunan lempeissä löylyissä unohtuii huolet ja mieli rentoutui. Oli taivaallista, kun tiesi, että viikon päätteeksi pääsee kasvohoitoon tai vaikka aromahierontaan.

Olen aina tykännyt pukeutua nätisti, meikata hieman, käyttää koruja, vaikka en todellakaan ole ollut mitenkään ulkonäkökeskeinen. Kodin sisustaminen on tuottanut nautintoa, samoin ihana puutarhani. Olen odottanut ystävien tapaamista, miehen kanssa kahdenkeskistä romanttista iltaa, elokuvailtaa perheen kanssa. Nyt vaan mikään noista ei kiinnosta ollenkaan. Ei kiinnosta mikään, ei ilahduta mikään, siis tunteiden tasolla. Toki olin iloinen, kun kuopus pääsi opiskelemaan ja itkin, kun hän sitten muutti. Mutta kun mikään ei enää kosketa sydäntä. Mikään mikä ennen ilahdutti ei enää ilahduta. Enkä keksi mitään uutta, mikä voisi tuoda mielihyvää. ap

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ja minusta se on IHANAA! Olen ollut nuorempana ihan yliherkkä siihen asti, että se teki elämän vaikeaksi. On se vähän noloa kun alkaa itkeä pillittää liikutuksesta jossain työpaikan elokuvaillassa tai kun näkee suloisen koiran. Tai kun oman lemmikin kuolema tekee työkyvyttömäksi kahdeksi viikoksi, koska ei pysty hallitsemaan huutoitkuaan mitenkään. Tai kun jatkuvasti aistii yliherkkänä kaikkien eleet ja tunteet, ja oma mieliala poukkoilee niiden mukaan.

Vaihdevuosien myötä minusta on tullut ihan uusi ihminen. En pelkää enää sosiaalisia tilanteita: en oikeastaan pelkää mitään, mikä on jännää koska olin nuorempana hyvin arka ihminen monissa asioissa. En ole enää tunneherkkä sillä tavalla, että tunteet rajoittaisivat minua tekemästä normaaleja asioita. Järki dominoi, tunnemaailma on lopultakin hiljaa. Ei toki ole nautinnon huippujakaan, mutta tämä tila on silti paljon kivampi kuin se jossa oli nautintoja, mutta myös jatkuvaa ahdistusta, stressiä, huolta, pelkoja.

Ja se että viihtyy pelkässä olemisessa, ilman mitään tekemistä tai tavoittelemasta: se vasta on ihanaa. Olla möllötellä vaan, ilman että on minkäänlainen olo, se on ihanaa kun siihen tottuu. Se on myös vanhuuteen totuttelua, siihen aikaan jolloin alkaa mielen ja kropan kyvyt rapistua eikä enää edes voisi harrastaa ja häärätä.

Mielenkiintoista. Minäkin olen muuttunut, mutta ihan eri tavalla kuin sinä. Olen muuttunut paljon lempeämmäksi ja sosiaalisemmaksi. Ehkä tämäkin on vanhuuteen totuttelua?

KirkkoSisko kirjoitti:

Hei ap.

Johtuipa elämänilon laimeneminen mistä tahansa, kuten vaikka hormoneista, sen ei tarvitse jäädä vallalle. Kerrot monista asioista, jotka ennen sinua ilahduttivat, joista nyt et saa lumoa.  Voihan olla kyse myös siitä, että olet ihmisenä muuttunut; jokin tie on kuljettu loppuun ja olet nyt tutustumassa uusiin puoliin itsessäsi. Kärjistäen esimerkki: jos aikaisemmin olet ollut neulomisfani, ehkä sinussa olisikin nyt tilaa vaikkapa laulamiselle.  Iän myötä ihminen myös saa tilaisuuden roolittaa itseään toisin. Jokin mielenkiinnon aikaisempi kohde jää tarpeettomaksi, painuu (ainakin väliaikaisesti) taustalle, ja jollekin uudelle voisikin olla tilaa.

Usein ihminen tarvitsee elämän mielekkyden kokemukseen myös sen, että sitoutuu ja toimii johonkin myös itseään isompaan merkitykseen. Pelkkä 'viihtyminen' ja itsensä hoitaminen ei riitä, vaikka sekin on tietenkin tärkeää - ihmiselle on hyväksi myös antaa ja auttaa. Moni kokee merkityksellisyyttä vapaaehtoistyössä, jonka kenttä on hyvin laaja. Voi toimia niin ympäristön kuin nuorison hyväksi, voi toimia aktiivisena omassa kaupungissaan vapaaehtoistyön puolella, seurakunnillakin on monenlaista mihin tarvitaan erilaisia taitoja osaavia ihmisiä. Entäpä jos tutustuisit vapaaehtoistoimintaan ja löytäisit itsellesi paikan, jossa saat sekä antaa että vastaanottaa elämän merkityksellisyyttä?

Tarkoitat hyvää, mutta vapaaehtoistyö ei ole nyt minua varten. Kirjoitinkin jo tuossa, että huolehdin jo äidistäni, enempää en jaksa. Ja kuten joku toinen tuossa sanoi, kun on melkein koko aikuisikänsä huolehtinut muista, ei jaksa enää. Ehkä sen aika voi olla joskus myöhemmin, mutta ei tässä vaiheessa. 

Ja toinen ongelma on juuri se, että mikään ei kiinnosta. Ei vanhat eikä uudet asiat. Olen yrittänyt miettiä ja löytää jotain kiinnostavaa, olen kokeillut suunnistusta, keilailua, golfaamista, vesijumppaa, pyöräilyä, valokuvauskurssia, kirjoittamista, askartelua, erilaisia luentoja, kävin yrttikurssin ja tutustuin sukututkimukseen, mietin kielten opiskelua. Mutta ei, kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta. ap

Oli mulla hetken aikaa vähän pallo hukassa mutta se meni ohi. Veikkaan, että toi on ohimenevää. Onko lapset juuri muuttaneet kotoa? Tai jotakin sellaista?

Olla möllötä rauhassa. Kyllä sitä energiaa touhuta ja ideoita sitten taas tulee. 

KirkkoSisko kirjoitti:

Hei ap.

Johtuipa elämänilon laimeneminen mistä tahansa, kuten vaikka hormoneista, sen ei tarvitse jäädä vallalle. Kerrot monista asioista, jotka ennen sinua ilahduttivat, joista nyt et saa lumoa.  Voihan olla kyse myös siitä, että olet ihmisenä muuttunut; jokin tie on kuljettu loppuun ja olet nyt tutustumassa uusiin puoliin itsessäsi. Kärjistäen esimerkki: jos aikaisemmin olet ollut neulomisfani, ehkä sinussa olisikin nyt tilaa vaikkapa laulamiselle.  Iän myötä ihminen myös saa tilaisuuden roolittaa itseään toisin. Jokin mielenkiinnon aikaisempi kohde jää tarpeettomaksi, painuu (ainakin väliaikaisesti) taustalle, ja jollekin uudelle voisikin olla tilaa.

Usein ihminen tarvitsee elämän mielekkyden kokemukseen myös sen, että sitoutuu ja toimii johonkin myös itseään isompaan merkitykseen. Pelkkä 'viihtyminen' ja itsensä hoitaminen ei riitä, vaikka sekin on tietenkin tärkeää - ihmiselle on hyväksi myös antaa ja auttaa. Moni kokee merkityksellisyyttä vapaaehtoistyössä, jonka kenttä on hyvin laaja. Voi toimia niin ympäristön kuin nuorison hyväksi, voi toimia aktiivisena omassa kaupungissaan vapaaehtoistyön puolella, seurakunnillakin on monenlaista mihin tarvitaan erilaisia taitoja osaavia ihmisiä. Entäpä jos tutustuisit vapaaehtoistoimintaan ja löytäisit itsellesi paikan, jossa saat sekä antaa että vastaanottaa elämän merkityksellisyyttä?

Olet ehdottomasti ärsyttävin kirjoittelija täällä. Eivät ihmiset kaipaa sinun uskonnollisesti värittyneitä elämänohjeitasi vaan sellaista juttuseuraa, joka ei asetu yläpuolelle neuvomaan. Parasta on vertaistuki ja kokemusten jakaminen. Joten kerropa Kirkkosisko omista vaihtareistasi tai muista naistenvaivoista. Vai eikö niitä ole uskovaisilla?

up

Vierailija kirjoitti:

Oli mulla hetken aikaa vähän pallo hukassa mutta se meni ohi. Veikkaan, että toi on ohimenevää. Onko lapset juuri muuttaneet kotoa? Tai jotakin sellaista?

Olla möllötä rauhassa. Kyllä sitä energiaa touhuta ja ideoita sitten taas tulee. 

Kaksi vanhinta lasta on muuttaneet jo aiemmin, nuorin nyt vähän aikaa sitten. Mutta tämä olo oli minulla jo aiemmin, alkoi ehkä n. vuosi sitten. On haikea mieli lasten lähdettyä, mutta ei tämä pelkästään sitäkään ole. Kaikki tuntemukset ovat jotenkin laimentuneet, niin hyvät kuin huonot. Esikoisen muuttaessa olin koko syksyn melkein kuin sairas, itkeskelin ja olo oli kaikinpuolin huono. Se meni sitten ohi, mutta toistui melkein samanlaisena toisen lapsen muutettua opiskelemaan. Nyt on ollut oikeastaan laimeampaa haikeuskin, vaikka ikävä toki on. Nuorin on kuitenkin sen verran lähellä, että näemme parin viikon välein. 

Olen ollut jo pari vuotta tosi väsynyt kotitöihin, joten nyt olisi helpompaan ja saisi nauttia enemmän omasta ajasta, mutta en nautikaan. Aiemmin tosiaan mielelläni autoin äitiäni, kävin hänen kanssaan kaupassa, ulkoilemassa, laitoin joulun, hain meille kyläilemään, hoidin kukkapenkit, juttelimme, katsoimme valokuvia, mietimme yhdessä ristisanatehtäviä, vaihdoimme kukkiin multia, pelasimme lautapelejä ja tuo kaikki oli minusta ihan kivaa ja sain hyvän mielen, kun näin, miten hyvä äidillä oli olla. Nyt vain ärsyttää, kun hän soittaa, että tulisitko kahville. En halua, en jaksa, ei kiinnosta. Ystävät ehdottelevat patikointiretkiä, perennanvaihtopäiviä, neulekahvilaa ja ties mitä, mutta minua ei innosta. Ei kiinnosta kansalaisopiston uudet piirit. Aivan sama, vaikka samat verhot roikkuu ikkunoissa kesät, talvet. En innostu enää uusista kukkasipuleista puutarhaan, en suunnittele kesäkeittiötä enkä lomareissua. En osta uusia syyskenkiä, vaikka entiset alkavat olla loppusuoralla. En jaksa aloittaa uutta kirjaa, ei se kuitenkaan kiinnosta. 

Tämä on kauheaa, koko elämä on vain olemassaoloa ilman iloa ja tunteita. 

Voikohan ihmisellä olla tuollainen puupökkelöolo ilman mitään muita merkkejä vaihdevuosista? Kuukautiseni jäivät pois muutama kuukausi sitten 55-vuotissyntymäpäiväni tienoilla, mutta mitään muuta en ole havainnut. Ei minulla ole koskaan ollut PMS:ää tai kipujakaan, joten ehkä olen päässyt todella helpolla kaikin puolin.

Olen toivottomassa elämäntilanteessa (syitä en ryhdy selittämään, mutta arvailujen ehkäisemiseksi kerron, että olen täysin terve, lapseton ikisinkku-kotihiiri). Pari vuotta sitten olin välillä pakokauhun vallassa ajatellessani tulevaisuutta, mutta keväästä lähtien mikään ei ole tuntunut miltään. Ajatus lopullisen ratkaisun (pahoittelen kiertoilmauksiani, joita on käytettävä, jos haluaa kiertää ennakkokarsinnan) konkreettisesta tekemisestä ahdistaa edelleen voimakkaasti, mutta lyhyesti ja vain muutaman kerran päivässä. Osaan edelleen esittää kuplivan humoristista ja hyväntuulista entistä itseäni ja joskus ajattelen jopa olevani sama ihminen kuin ennen, mutta en ole varma siitä, koska tapaan muita ihmisiä niin harvoin. Masentunut en ole. Parin vuoden takainen unettomuus on tiessään, nukahdan helposti ja nukun aamuun asti. Voivatko näkymättömät vaihdevuodet vaikuttaa ei-toivottujen tunteiden turruttajana kuin mielialalääke: syytä olisi suorastaan heittäytyä hysteeriseksi, mutta ulkonaisesti olen aivan entiselläni, eikä mikään vain tunnu missään?

Vierailija kirjoitti:

KirkkoSisko kirjoitti:

Hei ap.

Johtuipa elämänilon laimeneminen mistä tahansa, kuten vaikka hormoneista, sen ei tarvitse jäädä vallalle. Kerrot monista asioista, jotka ennen sinua ilahduttivat, joista nyt et saa lumoa.  Voihan olla kyse myös siitä, että olet ihmisenä muuttunut; jokin tie on kuljettu loppuun ja olet nyt tutustumassa uusiin puoliin itsessäsi. Kärjistäen esimerkki: jos aikaisemmin olet ollut neulomisfani, ehkä sinussa olisikin nyt tilaa vaikkapa laulamiselle.  Iän myötä ihminen myös saa tilaisuuden roolittaa itseään toisin. Jokin mielenkiinnon aikaisempi kohde jää tarpeettomaksi, painuu (ainakin väliaikaisesti) taustalle, ja jollekin uudelle voisikin olla tilaa.

Usein ihminen tarvitsee elämän mielekkyden kokemukseen myös sen, että sitoutuu ja toimii johonkin myös itseään isompaan merkitykseen. Pelkkä 'viihtyminen' ja itsensä hoitaminen ei riitä, vaikka sekin on tietenkin tärkeää - ihmiselle on hyväksi myös antaa ja auttaa. Moni kokee merkityksellisyyttä vapaaehtoistyössä, jonka kenttä on hyvin laaja. Voi toimia niin ympäristön kuin nuorison hyväksi, voi toimia aktiivisena omassa kaupungissaan vapaaehtoistyön puolella, seurakunnillakin on monenlaista mihin tarvitaan erilaisia taitoja osaavia ihmisiä. Entäpä jos tutustuisit vapaaehtoistoimintaan ja löytäisit itsellesi paikan, jossa saat sekä antaa että vastaanottaa elämän merkityksellisyyttä?

Olet ehdottomasti ärsyttävin kirjoittelija täällä. Eivät ihmiset kaipaa sinun uskonnollisesti värittyneitä elämänohjeitasi vaan sellaista juttuseuraa, joka ei asetu yläpuolelle neuvomaan. Parasta on vertaistuki ja kokemusten jakaminen. Joten kerropa Kirkkosisko omista vaihtareistasi tai muista naistenvaivoista. Vai eikö niitä ole uskovaisilla?

Ooteenä tähän: mä olen uskossa, mutta en suurin surminkaan käyttäisi edes nimerkkiä Kirkkosisko. En edes kuulu kirkkoon, koska se on kaavamainen, ihmisten johtama instituutio. Ja vaihtarivaivoja olis vaikka muille jakaa. Se uskovalle kuuluva ilokin tuntuu usein olevan kadoksissa harmaiden pilvien alla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli mulla hetken aikaa vähän pallo hukassa mutta se meni ohi. Veikkaan, että toi on ohimenevää. Onko lapset juuri muuttaneet kotoa? Tai jotakin sellaista?

Olla möllötä rauhassa. Kyllä sitä energiaa touhuta ja ideoita sitten taas tulee. 

Kaksi vanhinta lasta on muuttaneet jo aiemmin, nuorin nyt vähän aikaa sitten. Mutta tämä olo oli minulla jo aiemmin, alkoi ehkä n. vuosi sitten. On haikea mieli lasten lähdettyä, mutta ei tämä pelkästään sitäkään ole. Kaikki tuntemukset ovat jotenkin laimentuneet, niin hyvät kuin huonot. Esikoisen muuttaessa olin koko syksyn melkein kuin sairas, itkeskelin ja olo oli kaikinpuolin huono. Se meni sitten ohi, mutta toistui melkein samanlaisena toisen lapsen muutettua opiskelemaan. Nyt on ollut oikeastaan laimeampaa haikeuskin, vaikka ikävä toki on. Nuorin on kuitenkin sen verran lähellä, että näemme parin viikon välein. 

Olen ollut jo pari vuotta tosi väsynyt kotitöihin, joten nyt olisi helpompaan ja saisi nauttia enemmän omasta ajasta, mutta en nautikaan. Aiemmin tosiaan mielelläni autoin äitiäni, kävin hänen kanssaan kaupassa, ulkoilemassa, laitoin joulun, hain meille kyläilemään, hoidin kukkapenkit, juttelimme, katsoimme valokuvia, mietimme yhdessä ristisanatehtäviä, vaihdoimme kukkiin multia, pelasimme lautapelejä ja tuo kaikki oli minusta ihan kivaa ja sain hyvän mielen, kun näin, miten hyvä äidillä oli olla. Nyt vain ärsyttää, kun hän soittaa, että tulisitko kahville. En halua, en jaksa, ei kiinnosta. Ystävät ehdottelevat patikointiretkiä, perennanvaihtopäiviä, neulekahvilaa ja ties mitä, mutta minua ei innosta. Ei kiinnosta kansalaisopiston uudet piirit. Aivan sama, vaikka samat verhot roikkuu ikkunoissa kesät, talvet. En innostu enää uusista kukkasipuleista puutarhaan, en suunnittele kesäkeittiötä enkä lomareissua. En osta uusia syyskenkiä, vaikka entiset alkavat olla loppusuoralla. En jaksa aloittaa uutta kirjaa, ei se kuitenkaan kiinnosta. 

Tämä on kauheaa, koko elämä on vain olemassaoloa ilman iloa ja tunteita. 

Mulla oli just tuollaista väsymystä kaikkeen mutta nyt se on ilmojen viilennyttyä mennyt ohi vaikka kuopuskin muutti kotoa pois kesällä. Ja olin siitä aika alakuloinen ja masentunut. 

Mutta se meni sitten ohi ja olen huomannut, että proteiinin syöminen auttaa mielialaan. Ja se, että on ihan omaa aikaa on toisaalta oikein kiva. Voi taas keskittyä omaan hyvinvointiin paremmin kun ei ole muita huolehdittavia.

Anna itsellesi aikaa, ja tee niitä asioita mistä tykkäät. Eikä tosiaan tekemättömyys ja haluttomuuskaan paha ole, olet vaan.  Iloista syksyn jatkoa sinulle!

Mulla oli noi oireet n. reilu vuosi sitten. Ei huvittanut mikään muu kuin maata sohvalla ja väkisin jouduin pakottamaan itseni ulos lenkille. Sain masennus diagnoosin mutta mielestäni olotila johtui ennemmin pitkästä uupumuksesta. Nyt elämä taas voittaa. Harrastin itsepohdiskelua ja aloin taas tekemään niitä pieniä asioita joista olen aina nauttinut (kahvila käynneistä, tanssimisesta, liikunnasta, matkustelusta ym). Tuohon olotilaan on niin helppo juurtua ja jäädä "makaamaan" ja tavallaan hyväksymään ettei mikään tunnu miltään. Mutta eihän se ole mitään elämää! Ainakaan itse en halua elää loppuelämääni noin.

Olisiko estrogeenin puute? Yritä tehdä pieniä asioita joista olet ennen saanut iloa..varmasti jokin sua ilahduttaa. Puhu gynekologin kanssa oireista, ehkä se voisi auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli mulla hetken aikaa vähän pallo hukassa mutta se meni ohi. Veikkaan, että toi on ohimenevää. Onko lapset juuri muuttaneet kotoa? Tai jotakin sellaista?

Olla möllötä rauhassa. Kyllä sitä energiaa touhuta ja ideoita sitten taas tulee. 

Kaksi vanhinta lasta on muuttaneet jo aiemmin, nuorin nyt vähän aikaa sitten. Mutta tämä olo oli minulla jo aiemmin, alkoi ehkä n. vuosi sitten. On haikea mieli lasten lähdettyä, mutta ei tämä pelkästään sitäkään ole. Kaikki tuntemukset ovat jotenkin laimentuneet, niin hyvät kuin huonot. Esikoisen muuttaessa olin koko syksyn melkein kuin sairas, itkeskelin ja olo oli kaikinpuolin huono. Se meni sitten ohi, mutta toistui melkein samanlaisena toisen lapsen muutettua opiskelemaan. Nyt on ollut oikeastaan laimeampaa haikeuskin, vaikka ikävä toki on. Nuorin on kuitenkin sen verran lähellä, että näemme parin viikon välein. 

Olen ollut jo pari vuotta tosi väsynyt kotitöihin, joten nyt olisi helpompaan ja saisi nauttia enemmän omasta ajasta, mutta en nautikaan. Aiemmin tosiaan mielelläni autoin äitiäni, kävin hänen kanssaan kaupassa, ulkoilemassa, laitoin joulun, hain meille kyläilemään, hoidin kukkapenkit, juttelimme, katsoimme valokuvia, mietimme yhdessä ristisanatehtäviä, vaihdoimme kukkiin multia, pelasimme lautapelejä ja tuo kaikki oli minusta ihan kivaa ja sain hyvän mielen, kun näin, miten hyvä äidillä oli olla. Nyt vain ärsyttää, kun hän soittaa, että tulisitko kahville. En halua, en jaksa, ei kiinnosta. Ystävät ehdottelevat patikointiretkiä, perennanvaihtopäiviä, neulekahvilaa ja ties mitä, mutta minua ei innosta. Ei kiinnosta kansalaisopiston uudet piirit. Aivan sama, vaikka samat verhot roikkuu ikkunoissa kesät, talvet. En innostu enää uusista kukkasipuleista puutarhaan, en suunnittele kesäkeittiötä enkä lomareissua. En osta uusia syyskenkiä, vaikka entiset alkavat olla loppusuoralla. En jaksa aloittaa uutta kirjaa, ei se kuitenkaan kiinnosta. 

Tämä on kauheaa, koko elämä on vain olemassaoloa ilman iloa ja tunteita. 

Mulla oli just tuollaista väsymystä kaikkeen mutta nyt se on ilmojen viilennyttyä mennyt ohi vaikka kuopuskin muutti kotoa pois kesällä. Ja olin siitä aika alakuloinen ja masentunut. 

Mutta se meni sitten ohi ja olen huomannut, että proteiinin syöminen auttaa mielialaan. Ja se, että on ihan omaa aikaa on toisaalta oikein kiva. Voi taas keskittyä omaan hyvinvointiin paremmin kun ei ole muita huolehdittavia.

Anna itsellesi aikaa, ja tee niitä asioita mistä tykkäät. Eikä tosiaan tekemättömyys ja haluttomuuskaan paha ole, olet vaan.  Iloista syksyn jatkoa sinulle!

Kiitos ja samoin sinulle hyvää syksyä! Olispa ihanaa, jos menisi vielä joskus ohi, tällaisena elämä tuntuu niin mitäänsanomattomalta. Syön varmaan proteiinia ihan hyvin, koska olen vhh:lla, en tosin kovin tiukkapipoisesti, mutta sokeria ja viljaa en syö vatsavaivojen takia. Ja kivaahan se oma aika olisi, jos siitä nauttisi, minä vain en tiedä mitä sillä omalla ajalla teksin, kun ei mikään enää tunnu kivalta. 

Olenkin yrittänyt sanoa itselleni, että no älä tee mitään, jos ei kerran kiinnosta. Enkä paljon teekään, toisaalta pelkään, että alanko masentua, jos en tee mitään? Toistaiseksi olen pakottanut itseni liikuntaharrastuksiin ja jos ei muuta, niin kävelylenkille. Mutta sekin on sellaista zombie-marssia, kunhan vain kävelen terveysmielessä. Mieskin on ihmeissään, kun en kuulemma enää hymyilekään ollenkaan. Lasten läsnäollessa pakottaudun aina hyväntuuliseksi ja koitan olla oma itseni, nauran ja juttelen. Ja kyllähän minä olenkin iloinen kun saan heidät tavata, mutta sekään ei ole enää sellaista syvää iloa, jota ennen heidän seurassaan tunsin. Onpa tämä kamalaa valitusta.