Ensitreffit Alttarilla Official 2019

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsoin nyt vähän myöhässä viimeisimmän jakson ja mietin, että Oskaria katsoessa tulee mieleen mun eksä. Ylistämällä alistamista: kato tässä on tää ruusu ja nää karkit sulle, sun pitää nyt ihailla sitä kuinka ihana ja huomaavainen mä olen. Ja sit noissa haastattelupätkissä sellaisia puoliksi piilotettuja viestejä, "tällaista ois jaksanut monta kymmentä vuotta sitten" eli vaimo käyttäytyy kuin kakara. "Nyt oli kyllä kerrankin ammattikokki tehnyt parempaa ruokaa kuin minä itse" - olen tosi hyvä muuten siinäkin hommassa, siis parempi kuin 99 % ammattilaisista.

Mun eksä oli myrkyllinen narsisti, joka aina mitätöi minua ja muita.

Minulle tulee kyllä Oskarista myös aika vahvat narsistivibat. Tai olen vähän kahden vaiheilla: joko hän on todella taitava siinä (Heidin "lietsominen" pahimpaan käytökseen sekä juurikin nuo spiikit kameralle ja viestit rivien välissä) tai sitten vibat on väärät. 

Heidi on sitten luku sinänsä. Hyvin rasittavaa käytöstä, mutta narsistin kanssa eläneenä tunnistan kyllä käytöksessä myös sitä, että toinen osaa painaa juuri niitä oikeita nappeja lisätäkseen mm. turvattomuuden ja epävarmuuden tunteita ja saadakseen Heidin näyttämään ehkä vielä sekopäisemmältä mitä muuten olisi. Ja itsensä tyynenä viilipyttynä, joka kaipaa sympatiaa "hullun" puolison vuoksi. Heidi myös myötäili ja mielisteli aika pitkään, kunnes sitten käytös kosahti todella rajusti (tämäkin tyypillistä, jos sitä henkistä peliä on jatkunut tarpeeksi pitkään).

Sitähän narsistin käytös on taitavimmillaan. Ja on ihan huomionarvoinen asia, että täällä on aika moni narsistisessa parisuhteessa elänyt tunnistanut näitä taitavia kuvioita.

En puolustele Heidin käytöstä, mutta näen siinä piirteitä omastani, kun olin vuosia siinä tingelitangelissa. En ollut koskaan käyttäytynyt yhtä päättömästi missään muussa parisuhteessa. Näemme vain osan yhteiselosta, mitä kaikkea jää näkemättä puolin ja toisin. Ei voi tietää.

Joo mutta narsisti saa puolisonsa käyttäytymään kuin heidi vuosien kuluessa. Noi on tuntenu pari viikkoa. Se natsisti ja seonnut narsistin uhri -kuvio vie vuosia että se muodostuu, siis se jota kuvaat. Parisuhteen ekat kuukaudet ja ekat pari vuotta narsistin kanssa on hyvää aikaa, siinä se narsisti ensin pari vuotta koukuttaa sitä uhriaankaikella ihanalla ja vasta parin vuoden päästä paljastuu ne kamalat narsistidet piirteet. Ja vasta sen jälkeen uhri alkaareagoimaan heidimäisesti.

Samaa mieltä. Naristi on yleensä alussa hurmaava, huomioiva puoliso ja narsistinen käytös alkaa pikkuhiljaa. Sitä uhri myös katselee suht kauan, koska odottaa ja toivoo, että kaikki palaa siihen ihanan käytöksen aikaan, mitä alussa oli. Siksi Oskarin pitäminen narsistina ja Heidin narsistin uhrina tuntuu kaukaa haetulta. Minusta vaikuttaa, että Oskari ei vain enää jaksa, koska kokee, ettei tule toimimaan. 

Vierailija kirjoitti:

On sitten eri asia, miten kauan toinenkaan viitsii avautua ja jatkaa yksipuolista puhumista.

Mutta kun idea ei ole siinä puhumisessa vaan kommunikoinnissa. Yksi sana vastaa monen päivän puhetta, kun se tarkkaan harkittu, kuunneltu ja sisäistetty.

Naistenlehdet ovat jauhaneet loputtomiin puhumisen autuutta ja nyt naiset ovat ruvenneet uskomaan siihen itsekin, vaikka ei puhuminen mihinkään vie. Ratkaisut vievät. Ratkaisujen perustaksi tarvitaan nämä asiat:

-Kyky kunnioittaa kumppanin rajoja. Kumppanilta ei voi vaatia henkisten rajojen ylittämistä. Esimerkiksi hiljaista ei saa pakottaa puhumaan.

-Kyky viestiä omat tarpeensa aidosti ja yksiselitteisesti. Vuolaasta puhevirrasta on mahdotonta poimia olennainen.

Jos tahtoo, että kumppani pitelee töiden jälkeen sylissä, täytyy kertoa, että tahdon syliin. Yhdellä lauseella, kerran, jankuttamatta. Loputon puhe läheisyyden puutteesta ja tärkeydestä on yhtä tyhjän kanssa. Täytyy kertoa yksi aito tarve.

-Kyky kuunnella kumppanin yksilöityjä tarpeita. Kuunnella se, mitä kumppani käytännössä tahtoo.

Lopettakaa nyt jo hyvänen aika se puhuminen ja palatkaa konkretiaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsoin nyt vähän myöhässä viimeisimmän jakson ja mietin, että Oskaria katsoessa tulee mieleen mun eksä. Ylistämällä alistamista: kato tässä on tää ruusu ja nää karkit sulle, sun pitää nyt ihailla sitä kuinka ihana ja huomaavainen mä olen. Ja sit noissa haastattelupätkissä sellaisia puoliksi piilotettuja viestejä, "tällaista ois jaksanut monta kymmentä vuotta sitten" eli vaimo käyttäytyy kuin kakara. "Nyt oli kyllä kerrankin ammattikokki tehnyt parempaa ruokaa kuin minä itse" - olen tosi hyvä muuten siinäkin hommassa, siis parempi kuin 99 % ammattilaisista.

Mun eksä oli myrkyllinen narsisti, joka aina mitätöi minua ja muita.

Minulle tulee kyllä Oskarista myös aika vahvat narsistivibat. Tai olen vähän kahden vaiheilla: joko hän on todella taitava siinä (Heidin "lietsominen" pahimpaan käytökseen sekä juurikin nuo spiikit kameralle ja viestit rivien välissä) tai sitten vibat on väärät. 

Heidi on sitten luku sinänsä. Hyvin rasittavaa käytöstä, mutta narsistin kanssa eläneenä tunnistan kyllä käytöksessä myös sitä, että toinen osaa painaa juuri niitä oikeita nappeja lisätäkseen mm. turvattomuuden ja epävarmuuden tunteita ja saadakseen Heidin näyttämään ehkä vielä sekopäisemmältä mitä muuten olisi. Ja itsensä tyynenä viilipyttynä, joka kaipaa sympatiaa "hullun" puolison vuoksi. Heidi myös myötäili ja mielisteli aika pitkään, kunnes sitten käytös kosahti todella rajusti (tämäkin tyypillistä, jos sitä henkistä peliä on jatkunut tarpeeksi pitkään).

Sitähän narsistin käytös on taitavimmillaan. Ja on ihan huomionarvoinen asia, että täällä on aika moni narsistisessa parisuhteessa elänyt tunnistanut näitä taitavia kuvioita.

En puolustele Heidin käytöstä, mutta näen siinä piirteitä omastani, kun olin vuosia siinä tingelitangelissa. En ollut koskaan käyttäytynyt yhtä päättömästi missään muussa parisuhteessa. Näemme vain osan yhteiselosta, mitä kaikkea jää näkemättä puolin ja toisin. Ei voi tietää.

Ymmärrän miksi teille vuosia narsistin kanssa eläneille voi tulla tuollaisetkin vibat. Mutta Heidi ja Oskari eivät ole eläneet yhdessä vuosia, vaan muutaman viikon. Tuliko sinulle omasta narsistimiehestäsi parissa viikossa noin pahat reaktiot? Epäilen, koska tuskin olisit vuosiksi jäänyt suhteeseen.

Kyllä noin vaikea reagointi noin nopeasti viittaa enemmän siihen, että Heidi tuo suhteeseen painolastia aiemmasta elämästään, eli reagointi ei ole Oskarin aiheuttamaa. Sinä kerrot että aiemmat suhteesi olivat onnistuneet hyvin. Heidi sen sijaan kertoo että kaikki hänen aiemmatkin suhteensa ovat menneet poikki ensimmäisestä riidasta.

Tämä. Niinkuin tämäkin narsistin uhri, Heidi taitaa reagoida Oskarin käyttäytymiseen enemmän historiansa perusteella kuin siihen varsinaiseen käyttäytymiseen. Mistä osoituksena täydellinen kilahtaminen napakympistä. Eikö narsistin uhri pyytelisi heti anteeksi omaa käyttäytymistään eikä vyöryttäisi kaikkea toisen syyksi? 

Tämä. Narsistin uhri ajattelee, että vika on aina hänessä. Hän pyytelee anteeksi kaikkea (omaa ja toisen käytöstä) eikä todellakaan kilahtele ja syytä toista. Naristi - uhri -kuvio ei muodostu muutamassa viikossa.

Tottakai suurin osa ihmisistä haluaa parisuhteen olevan seesteinen ja turvallinen.

Mutta se ei olotila tule itsestään kuin manulle illallinen.

Sehän olisikin helppoa, että menemällä parisuhteeseen ihmiselle tupsahtaisi jostain taivaasta samalla kaikki se parisuhdeviisaus joka luo edellytykset tuolle auvoiselle olotilalle.

Mutta kun se harvoin menee niin.

Ensin täytyy tutustua toiseen, toisen tapoihin, taustoihin, unelmiin traumoihin, niihin piileviinkin, ajatusmaailmaan, arvoihin jne jne.

Luoda juuri se yhteenkuuluvuus, luottamus, yhteen hiileen puhaltaminen, turvallisuudentunne, tunne, että yhdessä tässä ollaan ja samassa veneessä ja myös se molemmille sopiva kommunikointitaito.

Alussa ei riitä, että toinen kommunikoi ja toinen vaikenee. Puhelias joutuu hiukan ehkä suitsimaan itseään, riippuu kumppanista, ja vaiteliaampi kouluttamaan itseään avoimemmaksi.

Aikamoinen elämänkoulu on monella läpikåytävä ennenkuin se turvallinen ja seesteinen parisuhde on saavutettu.

Silloin ei niinkään haittaa vaikka joskus toinen on hiljaa, koska toinen ei enää hätäänny ja huolestu.

Aika harvalla se tapahtuu itsestään ja kuin napista painamalla.

Mielestäni siihen olotilaan ei kertakaikkiaan voi päästä, en minä ainakaan, jos toinen sulkee itsensä ja panttaa keskustelua ja omaa sisintään. Tai omavaltaisesti määrää milloin on sopiva aika keskustella.

Jos se jonkulle onnistuu niin se on sitten heidän asiansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On sitten eri asia, miten kauan toinenkaan viitsii avautua ja jatkaa yksipuolista puhumista.

Mutta kun idea ei ole siinä puhumisessa vaan kommunikoinnissa. Yksi sana vastaa monen päivän puhetta, kun se tarkkaan harkittu, kuunneltu ja sisäistetty.

Naistenlehdet ovat jauhaneet loputtomiin puhumisen autuutta ja nyt naiset ovat ruvenneet uskomaan siihen itsekin, vaikka ei puhuminen mihinkään vie. Ratkaisut vievät. Ratkaisujen perustaksi tarvitaan nämä asiat:

-Kyky kunnioittaa kumppanin rajoja. Kumppanilta ei voi vaatia henkisten rajojen ylittämistä. Esimerkiksi hiljaista ei saa pakottaa puhumaan.

-Kyky viestiä omat tarpeensa aidosti ja yksiselitteisesti. Vuolaasta puhevirrasta on mahdotonta poimia olennainen.

Jos tahtoo, että kumppani pitelee töiden jälkeen sylissä, täytyy kertoa, että tahdon syliin. Yhdellä lauseella, kerran, jankuttamatta. Loputon puhe läheisyyden puutteesta ja tärkeydestä on yhtä tyhjän kanssa. Täytyy kertoa yksi aito tarve.

-Kyky kuunnella kumppanin yksilöityjä tarpeita. Kuunnella se, mitä kumppani käytännössä tahtoo.

Lopettakaa nyt jo hyvänen aika se puhuminen ja palatkaa konkretiaan. 

Mitä sitten, jos molempia tyydyttävään ratkaisuun ei päästä? Erotaanko heti? Usein parisuhde edellyttää henkistä kasvua, ja se taas on monesti hidasta ja asteittaista.

Minä pystyn kyllä yleensä poimimaan vuolaasta puhevirrasta olennaisen. Ja jos en pysty, kysyn ja pyydän tarkennusta.

Puheliaat ihmiset myös yleensä kertovat avoimemmin tarpeistaan kuin hiljaiset, joten puheliaiden kanssa on yleensä helpompaa ja nopeampaa päästä jonkinlaiseen ratkaisuun. Hiljaisilta joutuu usein "lypsämään" kaiken.

Ja entä sitten, jos kertoo tarpeensa, mutta niitä ei kuunnella eivätkä ne tule tyydytetyiksi? Heti ero vai?

Ihmissuhteita ei voi ratkoa käytännöllisellä insinöörilogiikalla. Jos voitaisiin, kaikki parisuhteet olisivat kai onnellisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On sitten eri asia, miten kauan toinenkaan viitsii avautua ja jatkaa yksipuolista puhumista.

Mutta kun idea ei ole siinä puhumisessa vaan kommunikoinnissa. Yksi sana vastaa monen päivän puhetta, kun se tarkkaan harkittu, kuunneltu ja sisäistetty.

Naistenlehdet ovat jauhaneet loputtomiin puhumisen autuutta ja nyt naiset ovat ruvenneet uskomaan siihen itsekin, vaikka ei puhuminen mihinkään vie. Ratkaisut vievät. Ratkaisujen perustaksi tarvitaan nämä asiat:

-Kyky kunnioittaa kumppanin rajoja. Kumppanilta ei voi vaatia henkisten rajojen ylittämistä. Esimerkiksi hiljaista ei saa pakottaa puhumaan.

-Kyky viestiä omat tarpeensa aidosti ja yksiselitteisesti. Vuolaasta puhevirrasta on mahdotonta poimia olennainen.

Jos tahtoo, että kumppani pitelee töiden jälkeen sylissä, täytyy kertoa, että tahdon syliin. Yhdellä lauseella, kerran, jankuttamatta. Loputon puhe läheisyyden puutteesta ja tärkeydestä on yhtä tyhjän kanssa. Täytyy kertoa yksi aito tarve.

-Kyky kuunnella kumppanin yksilöityjä tarpeita. Kuunnella se, mitä kumppani käytännössä tahtoo.

Lopettakaa nyt jo hyvänen aika se puhuminen ja palatkaa konkretiaan. 

Mikset tiivistänyt viestiäsi yhteen, harkittuun sanaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oskari löytää varmasti ohjelman jälkeen puolison. Monet tykkäävät tuollaisesta nallekarhusta.

Heidi ei edelleenkään ole kuumaa kamaa rockfestareiden naismarkkinoilla.

Oskari tarvitsee perussuomalaisen legginsmamman, joka on tyytyväinen, kun mies käy töissä.

Heidi löytää Ollin kaltaisen runopojan, jolla urheilullinen vartalo.

Miksi kukaan mies jaksaisi Heidiä ja miksi edes pitäisi? Eihän neitokaisella ole yksikään suhde onnistunut.

Eihän kenelläkään tähän ohjelmaan osallistujista ole yksikään (aiempi) suhde onnistunut.

Toimivatkin suhteet voivat päätyä eroon. Heidillä suhteet eivät lähde edes käyntiin vaan päättyvät aina ensimmäiseen riitaan. Olisi kiinnostavaa tietää, mistä syistä Heidi on aiemmissa suhteissaan ottanut toiselta avaimen pois.

No jos kerran pitää lopettaa puhe ja siirtyä konkretiaan, niin miten sitten taas samassa neuvotaan, että jos haluaa, että puoliso ottaa syliin, niin pitää sanoa se hänelle. Eli kuitenkin puhua.

Joka toinen lause neuvoo sitä ja joka toinen tätä.

Siis sanokaa nyt sitten lopultakin pitääkö puhua vai ei?

Kun mun mielestä pitää sekä puhua ja toimia, kumpikaan yksinään ei riitä. Eikä toimi, väärinkäsitysten mahdollisuus on suuri.

Toiminta ilman puhetta saattaa mennä metsään ja samoin puhe ilman toimintaa.

Puhetta tarvitaan sopivassa määrin ja toimintaa sopivassa määrin sekä kummankin asian yhdistämistä sopivassa määrin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ville nähdään mukana höpöttäjänä ja järjestelijänä. Kulkee puutarhaletkun varresta kitkemään nurmikkoa. ja säätää montaa asiaa kerrallaan, puhuu puolison pyörryksiin. Samassa tilanteessa Heidi leimataan hysteeriseksi naiseksi, jolla ei ole keskittymiskykyä.

Olen miettinyt olenko ainoa joka näkee höpöttämisen oman haavoittuvuuden peittelynä, defenssinä syvempiä tunteita vastaan ja sosiaalisena hallintakeinona? Kumppani ei voi ilmaista itseään joten olen turvassa naurun seinän takana?

Miten höpöttäminen estää syvemmät tunteet ja ilmaisun?

Koska höpöttäminen on yksi yleisimmistä tavoista estää ihmisten kohtaaminen. Kun tyhjän tilan täyttää sosiaalisuudella, ei tarvitse kohdata asioita ja tunteita. Siksi puheliaiden ihmisten sosiaalinen kompetenssi usein onkin huono. 

Tunnetaitojen perusta on hiljaisuudessa ja hitaassa ajattelussa, joka salli asioiden nousta esiin. Sosiaalisuus peittää tunteet ja niiden kohtaamisen. Esimerkiksi introvertit kirjailijat ovat usein erittäin taitavia kuvaamaan ihmisyyden syvimpiä vesiä, koska he eivät peitä sisintään puheella vaan antavat sen muotoutua ja hautua. 

En ole koskaan tavannut puheliasta ihmistä, jolla olisi hyvät tunnetaidot. Sosiaaliset ja puheliaat ihmiset ovat emotionaalisesti keskimäärin äärimmäisen kömpelöitä. Kun heiltä viedään pois puhe, jonka taakse pystyy kätkeytymään, he saattavat suorastaan hätääntyä.

Äitini on mainio esimerkki tällaisesta ihmisestä. Hän jaksaa vaatia kerta toisensa perään, että asiat täytyy käsitellä ja että niistä täytyy puhua suoraan, mutta jos hänet yrittää oikeasti saada kohtaamaan asiat, tunteet ja erilaiset näkemykset, alkaa loputon höpötys, joka ei lopu ennen kuin pyrkimys asioiden kohtaamiseen loppuu.

Minä olen oppinut vasta aikuisiällä terapiassa, että puhuminen ei ole kommunikointia. Kommunikointi voi perustua osittain puhumiseen, mutta puhuminen itsessään ei ole koskaan kommunikointia.

Tämä on hyvä ymmärtää myös silloin, kun pyrkii kehittymään ihmisenä. Jos koko ajan selittää itselleen mielessään sitä, mitä minä olen ja miten minä olen, käy vain niin, että subjektiivinen harha kasvaa ja todellisuus vääristyy lisää.

Sekä muiden ihmisten että itsensä kohtaamisen perusta on hiljaisuudessa.

Selvä. 

Eli hiljaisuus on kommunikointia. Puhuminen ei ole kommunikointia.

Oisko muita viisauksia, nää on ihan mahtavia. Älysin just, että oltiinkin mykän ukkoni kanssa loistavia kommunikoijia ja ero oli turha.

Vastasit todella viisaaseen ja aikuismaiseen kirjoitukseen, josta olisit voinut saada paljon oivallusta irti, nokittelevasti ja torjuvasti kuin teini-ikäinen. 

t. ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsopa se seuraavan jakson kohtaus, missä Oskari esittelee Turun asuntoa. Ei tuo Heidi tunnu kuuntelevan kuin toisella korvalla, saatikka, että tarttuisi asuntoon liittyviin tärkeisiin juttuihin (perheen perustaminen jne). Bilekämppä - siinä Heidin kommentti. Ja itkee sitten ettei Oskari jaksa intoilla hänen Provinssipölyjään.

Tuo kohtaus kuvasi kyllä erittäin hyvin sen, miten vähän Heidi oli kiinnostunut Oskarista ja ainoastaan kiinnostunut jakamaan omat festaripölynsä. Sen jälkeinen valitus siitä, miten Oskari ei yhtynyt hänen iloonsa, kertoi myös karua kieltä. Miten sokea voi olla omalle käytökselleen... Kerro siinä sitten asioita toiselle, kun tämä ei vastaanota yhtään.

Tai jos Heidi teki sen täysin tarkoituksella, dissasi Oskarin asuntohaaveita ja oli niin kiinnostunut ainoastaan omista jutuistaan? Halusi loukata Oskaria ja näyttää että tämä ei kiinnosta häntä pätkääkään? Siis ei sokeasti, vaan tietoisesti? Kamalaa käytöstä ketä tahansa kohtaan minun mielestäni.

Vierailija kirjoitti:

Tottakai suurin osa ihmisistä haluaa parisuhteen olevan seesteinen ja turvallinen.

Mutta se ei olotila tule itsestään kuin manulle illallinen.

Sehän olisikin helppoa, että menemällä parisuhteeseen ihmiselle tupsahtaisi jostain taivaasta samalla kaikki se parisuhdeviisaus joka luo edellytykset tuolle auvoiselle olotilalle.

Mutta kun se harvoin menee niin.

Ensin täytyy tutustua toiseen, toisen tapoihin, taustoihin, unelmiin traumoihin, niihin piileviinkin, ajatusmaailmaan, arvoihin jne jne.

Luoda juuri se yhteenkuuluvuus, luottamus, yhteen hiileen puhaltaminen, turvallisuudentunne, tunne, että yhdessä tässä ollaan ja samassa veneessä ja myös se molemmille sopiva kommunikointitaito.

Alussa ei riitä, että toinen kommunikoi ja toinen vaikenee. Puhelias joutuu hiukan ehkä suitsimaan itseään, riippuu kumppanista, ja vaiteliaampi kouluttamaan itseään avoimemmaksi.

Aikamoinen elämänkoulu on monella läpikåytävä ennenkuin se turvallinen ja seesteinen parisuhde on saavutettu.

Silloin ei niinkään haittaa vaikka joskus toinen on hiljaa, koska toinen ei enää hätäänny ja huolestu.

Aika harvalla se tapahtuu itsestään ja kuin napista painamalla.

Mielestäni siihen olotilaan ei kertakaikkiaan voi päästä, en minä ainakaan, jos toinen sulkee itsensä ja panttaa keskustelua ja omaa sisintään. Tai omavaltaisesti määrää milloin on sopiva aika keskustella.

Jos se jonkulle onnistuu niin se on sitten heidän asiansa.

Entäs jos heti alussa toinen tavallaan torppaa toisen kertoman ja toisen mielipiteet jollain ehkä tiedostamattomallaan käytöksellä tai toimintatavalla (esim. ei oikeasti paneudu siihen, mitä toinen kertoo, "mun vuoro!")? Silloin on mielestäni täysin ymmärrettävää, että toinen sulkeutuu, jos ei koe tulevansa kuulluksi. Kommunikaatio lähtee heti väärille urille, ja sitten on toki helppo syyttää toista, ettei tämä suostu vastaamaan tai avautumaan, vaikka itse niin kovasti yrittää keskustella, jos ei kuitenkaan oikeasti ole ollut valmis kuulemaan ja ymmärtämään toisen sanomaa.

Täällä on alusta asti ollut joku Heidin tuttu, joka kirjoitti heti osallistujien esittelyn jälkeen, että Heidi on avoin ja suloinen 🤔

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä täällä tuppisuut suomalaiset ylistävät puhumattomuuden hyvettä sellaisella joukkovoimalla, että on vaikea uskoa näkemäänsä!

Vai olisko kuitenkin, että ihmiset kokevat tärkeäksi, että kukaan ei pakota tai painosta toista? Ja sitä, että jos oikeasti puhuu niin tulisi kuulluksi, ei mitätöidyksi. Katsopa se seuraavan jakson kohtaus, missä Oskari esittelee Turun asuntoa. Ei tuo Heidi tunnu kuuntelevan kuin toisella korvalla, saatikka, että tarttuisi asuntoon liittyviin tärkeisiin juttuihin (perheen perustaminen jne). Bilekämppä - siinä Heidin kommentti. Ja itkee sitten ettei Oskari jaksa intoilla hänen Provinssipölyjään. Oikeasti ihmettelen miksi valitsivat Heidin ohjelmaan, ei hän vakavaa parisuhdetta etsi, ehkä pikemminkin bilekumppania.

Meinaat sitten ettei provinssissa käy naimisissa olevia?

Vierailija kirjoitti:

Täällä on alusta asti ollut joku Heidin tuttu, joka kirjoitti heti osallistujien esittelyn jälkeen, että Heidi on avoin ja suloinen 🤔

Ja Oskaria on haukuttu toiselta sivulta lähtien.

Vierailija kirjoitti:

No jos kerran pitää lopettaa puhe ja siirtyä konkretiaan, niin miten sitten taas samassa neuvotaan, että jos haluaa, että puoliso ottaa syliin, niin pitää sanoa se hänelle. Eli kuitenkin puhua.

Joka toinen lause neuvoo sitä ja joka toinen tätä.

Siis sanokaa nyt sitten lopultakin pitääkö puhua vai ei?

Kun mun mielestä pitää sekä puhua ja toimia, kumpikaan yksinään ei riitä. Eikä toimi, väärinkäsitysten mahdollisuus on suuri.

Toiminta ilman puhetta saattaa mennä metsään ja samoin puhe ilman toimintaa.

Puhetta tarvitaan sopivassa määrin ja toimintaa sopivassa määrin sekä kummankin asian yhdistämistä sopivassa määrin.

Puhuminen kannattaa, mutta ei minkä tahansa sanasalaatin suoltaminen, vaan harkittujen ja paikkansapitäviksi havaittujen asioiden kertominen neutraaliin sävyyn.

"Word salad" on tunnettu manipulaatiokeino. Sillä voi saada keskustelukumppanin pään pyörälle ja johtaa keskustelun ohi aiheesta monilla eri tavoilla, joista yhtä sinä yrität tuossa lainaamassani kommentissa: kärjistäminen. Luot kaksi keinotekoista vaihtoehtoa, puhuminen ja puhumattomuus, ja yrität pakottaa valitsemaan niistä. Tämä siitä huolimatta että sinulle on jo kerrottu, miksi puhuminen ei ole yksiselitteisesti hyvä asia, ja että kyse on siitä miten ja mistä puhuu.

Vierailija kirjoitti:

Heidi ja Oskari on juuri kommunikointikysymys. Minusta se näkyy parhaiten siinä kun he katsovat häävideota.

Muille Oskari kyllä sanoo että onpa hänellä käynyt tuuri. Heidille ei, miksi ihmeessä? Muille sanoo että on kaunis, Heidille itselle että oot ihan ookoo. Mitä!?

Ehkä Oskari on kasvatettu tällä perinteisellä, älä kehu lasta ettei se ylpisty. Nämä vanhemmat puhuvat sitten naapureille ja kaikille jotka osuvat kohdalle, että se meidän Eetu onkin siellä kaupungissa sellaisessa hyvässä työssä. Kun Eetu käy vanhemmillaan, nämä puhuvatkin, että Siskosi Sirpa saikin juuri ylennyksen.

Olen todistanut tätä nimittäin ihan käytännössä oman exän perheessä.
Heidiä isä kutsuu prinsessaksi ihan avoimesti. Heidi on tottunut, että ihmisten tunteet näkyy heidän sanoissa. Mitä muutakaan hän voi sitten ajatella, kun toinen ei sano mitään rohkaisevaa, tai yhtään mitään, että ei tämä ainakaan mitään positiivista vaimoaan kohtaan tunne?

Oskari puhuu lisäksi kameralle tosi ilkeästi, mutta suoraan Heidille ei siitä mitään. Todella outoa passiivisagressiivista käytöstä. Edessä päin esittää nöyrää, takana viiltävää kritiikkiä. Jos hän olisi nainen, olisi jo kuitattu katkeraksi akaksi.

Kai te nyt näette ettei ne kommentit sano "voi miten tämän selvittäisi" vaan "näettehän kaikki mitä joudun kestämään tuon hullun kanssa, Enkös olekin ihan syytön tähän".

Oskari sanoi Heidiä kauniiksi ainakin Suomenlinnan lautalla paluumatkalla häistä. Ja häämatkalla. En muista Heidin vastanneen ulkonäkökohteliaisuudella Oskarille näissä tilanteissa.

Tuossa hääkuvan katselutilanteessa Oskari sanoi Heidistä ensin että ihan ok sellaisella äänensävyllä, jonka helposti saattoi käsittää "myönteiseksi vähättelyksi".  Tuossa tilanteessa Heidi toki sanoi Oskaria komeaksi, mutta tällaista en aiemmin ole kuullut. 

Minusta se, että isä kutsuu nelikymppistä tytärtään prinsessaksi, on melko outoa. Jos Heidi on tähän tottunut, voi Oskarin kommentit laimealta tuntua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On sitten eri asia, miten kauan toinenkaan viitsii avautua ja jatkaa yksipuolista puhumista.

Mutta kun idea ei ole siinä puhumisessa vaan kommunikoinnissa. Yksi sana vastaa monen päivän puhetta, kun se tarkkaan harkittu, kuunneltu ja sisäistetty.

Naistenlehdet ovat jauhaneet loputtomiin puhumisen autuutta ja nyt naiset ovat ruvenneet uskomaan siihen itsekin, vaikka ei puhuminen mihinkään vie. Ratkaisut vievät. Ratkaisujen perustaksi tarvitaan nämä asiat:

-Kyky kunnioittaa kumppanin rajoja. Kumppanilta ei voi vaatia henkisten rajojen ylittämistä. Esimerkiksi hiljaista ei saa pakottaa puhumaan.

-Kyky viestiä omat tarpeensa aidosti ja yksiselitteisesti. Vuolaasta puhevirrasta on mahdotonta poimia olennainen.

Jos tahtoo, että kumppani pitelee töiden jälkeen sylissä, täytyy kertoa, että tahdon syliin. Yhdellä lauseella, kerran, jankuttamatta. Loputon puhe läheisyyden puutteesta ja tärkeydestä on yhtä tyhjän kanssa. Täytyy kertoa yksi aito tarve.

-Kyky kuunnella kumppanin yksilöityjä tarpeita. Kuunnella se, mitä kumppani käytännössä tahtoo.

Lopettakaa nyt jo hyvänen aika se puhuminen ja palatkaa konkretiaan. 

Mitä sitten, jos molempia tyydyttävään ratkaisuun ei päästä? Erotaanko heti? Usein parisuhde edellyttää henkistä kasvua, ja se taas on monesti hidasta ja asteittaista.

Minä pystyn kyllä yleensä poimimaan vuolaasta puhevirrasta olennaisen. Ja jos en pysty, kysyn ja pyydän tarkennusta.

Puheliaat ihmiset myös yleensä kertovat avoimemmin tarpeistaan kuin hiljaiset, joten puheliaiden kanssa on yleensä helpompaa ja nopeampaa päästä jonkinlaiseen ratkaisuun. Hiljaisilta joutuu usein "lypsämään" kaiken.

Ja entä sitten, jos kertoo tarpeensa, mutta niitä ei kuunnella eivätkä ne tule tyydytetyiksi? Heti ero vai?

Ihmissuhteita ei voi ratkoa käytännöllisellä insinöörilogiikalla. Jos voitaisiin, kaikki parisuhteet olisivat kai onnellisia.

Olet ihan väärillä jäljillä, jos yrität hiljaiselta ihmiseltä "lypsää kaiken". Kävelet silloin tuon ihmisen rajojen yli, ts. kohtelet häntä epäkunnioittavasti. Oikea tapa on puhua itse omista asioistasi tavalla, jota toiseltakin toivot, ja sitten antaa sille toiselle tilaa ja aikaa, ja osoittaa että hyväksyt hänet siitä huolimatta että hän on hiljainen ja sinä et ole.

Jos et tuohon pysty, esim. siksi että olet niin rikkinäinen että hiljaisuus saa sinut täyteen paniikkiin tai raivokohtauksen valtaan, et ole kypsä yrittämään parisuhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On sitten eri asia, miten kauan toinenkaan viitsii avautua ja jatkaa yksipuolista puhumista.

Mutta kun idea ei ole siinä puhumisessa vaan kommunikoinnissa. Yksi sana vastaa monen päivän puhetta, kun se tarkkaan harkittu, kuunneltu ja sisäistetty.

Naistenlehdet ovat jauhaneet loputtomiin puhumisen autuutta ja nyt naiset ovat ruvenneet uskomaan siihen itsekin, vaikka ei puhuminen mihinkään vie. Ratkaisut vievät. Ratkaisujen perustaksi tarvitaan nämä asiat:

-Kyky kunnioittaa kumppanin rajoja. Kumppanilta ei voi vaatia henkisten rajojen ylittämistä. Esimerkiksi hiljaista ei saa pakottaa puhumaan.

-Kyky viestiä omat tarpeensa aidosti ja yksiselitteisesti. Vuolaasta puhevirrasta on mahdotonta poimia olennainen.

Jos tahtoo, että kumppani pitelee töiden jälkeen sylissä, täytyy kertoa, että tahdon syliin. Yhdellä lauseella, kerran, jankuttamatta. Loputon puhe läheisyyden puutteesta ja tärkeydestä on yhtä tyhjän kanssa. Täytyy kertoa yksi aito tarve.

-Kyky kuunnella kumppanin yksilöityjä tarpeita. Kuunnella se, mitä kumppani käytännössä tahtoo.

Lopettakaa nyt jo hyvänen aika se puhuminen ja palatkaa konkretiaan. 

Mitä sitten, jos molempia tyydyttävään ratkaisuun ei päästä? Erotaanko heti? Usein parisuhde edellyttää henkistä kasvua, ja se taas on monesti hidasta ja asteittaista.

Minä pystyn kyllä yleensä poimimaan vuolaasta puhevirrasta olennaisen. Ja jos en pysty, kysyn ja pyydän tarkennusta.

Puheliaat ihmiset myös yleensä kertovat avoimemmin tarpeistaan kuin hiljaiset, joten puheliaiden kanssa on yleensä helpompaa ja nopeampaa päästä jonkinlaiseen ratkaisuun. Hiljaisilta joutuu usein "lypsämään" kaiken.

Ja entä sitten, jos kertoo tarpeensa, mutta niitä ei kuunnella eivätkä ne tule tyydytetyiksi? Heti ero vai?

Ihmissuhteita ei voi ratkoa käytännöllisellä insinöörilogiikalla. Jos voitaisiin, kaikki parisuhteet olisivat kai onnellisia.

Olet ihan väärillä jäljillä, jos yrität hiljaiselta ihmiseltä "lypsää kaiken". Kävelet silloin tuon ihmisen rajojen yli, ts. kohtelet häntä epäkunnioittavasti. Oikea tapa on puhua itse omista asioistasi tavalla, jota toiseltakin toivot, ja sitten antaa sille toiselle tilaa ja aikaa, ja osoittaa että hyväksyt hänet siitä huolimatta että hän on hiljainen ja sinä et ole.

Jos et tuohon pysty, esim. siksi että olet niin rikkinäinen että hiljaisuus saa sinut täyteen paniikkiin tai raivokohtauksen valtaan, et ole kypsä yrittämään parisuhdetta.

No eihän se hiljainenkaan tuolla logiikalla ole kypsä suhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttäisi nyt olevan oikein komppania tuon Heidin kannattajiia ( sukulaiset, ystävät) liikkeellä kirjoittelemassa.

Olen 42 vuotias mies ja senvuoksi kommentoin vaikka muuten ei niin koko juttu kiinnostaisikaan, mutta tuo koko juttu on kuin entisestä elämästäni.

Exäni oli myös, kuten Heidikin, isänsä "PRINSESSA" Ja tietenkin oletti ja vaati samaa prinsessakohtelua myös minulta.

Minä hain tasavertaista parisuhdetta.

En minäkään vaatinut kuningasmaista kohtelua.

Ja voi luoja niitä kilareita mitä exäni sai.

Tinttaili kuin viisivuotias.

Sulkeuduin kokonaan, oikeasti jo pelkäsin häntä. Piti kauan miettiä aina, että mitä milloinkin uskaltaa sanoa välttääkseen kohtauksen.

Olisi paljon kerrottavaa, mutta jätän tähän.

Nyt minulla on tasavertainen parisuhde, jossa ei ole siniverisiä😉

No hyvä, että vakja on nyt löytänyt kantensa. Se, että te ette sopineet yhteen on yhtä paljon sinun kuin eksäsi vika, turha tehdä siitä mitään syyllisyyskysymystä. Ette osanneet kartoittaa tarpeitanne ja tyylejänne ennen yhtenmenoa.

Jos toinen on more is more -tyyppi ja toinen askeetti, jompi kumpi tai molemmat kärsivät suhteessa.

Eihän näissä mitään virhepisteitä jaeta! Se, jolle vastasit, kertoi oman kokemuksensa exänsä ja itsensä käytöksestä ja odotuksista ja siitä, miten ne erosivat suuresti toisistaan. En ymmärrä, mikä tarve on näitä "olet yhtä vikapää kuin exäsi" -lauseita räiskiä naamalle. Suhde ei toimi, jos odotukset, tarpeet ja vuorovaikutus ei toimi. Ja kyllä se usein on niin, että toinen yrittää tai tulee vastaan enemmän kuin toinen. Itse en kokenut kommentoimaasi kirjotusta exänsyyllistystä sisältävänä. 

Olen nainen, mutta en todellakaan ymmärrä sitä, että miksi parisuhteessa pitäisi jatkuvasti vatvoa suhdetta ja keskustella suhteen tilasta. Tällaiseen pakkopuhumiseen ja vatvomiseen olen törmännyt myös naisvaltaisissa työpaikoissa. Jatkuvasti olisi pakko höpöttää ja vatvoa, vaikka ei olisi mitään höpöttämisen tai vatvomisen aihetta. Yhdestä työpaikasta mut savustettiin ulos, kun en ollut enemmistölle mieluisaa seuraa - tein työni kunnialla ja moitteetta, mutta se ei riittänyt, koska en ollut tarpeeksi puhelias vatvoja.