Vuoden ikäinen lapsi ja masennus

En keksi mitä muutakaan tämä voi olla kuin masennusta. Päivä päivältä ahdistaa kahta kauheammin, en näe iloa enää oikein missään. Voiko babyblues tulla vielä näin myöhemmin? Elämä on yhtä vauvaa.

Mies kyllä harrastaa ja menee tuon tuosta. Valittaa mulle kun äksyilen välillä lapselle (tyyliin kiellän toista, ei sen kummempaa, mies ei siis kiellä ollenkaan) Muutenkin tuntuu, että mies tekee lapsen kanssa vain kaikki mukavat ja kivat jutut ja mulle jää aina kaikki se muu + tää kodin ylläpito.

Toisaalta työt alkaa kolmen kuukauden kuluttua ja oon siitäkin ihan rikki, jättää toinen päiväkotiin.

Äh, oon vaan niin täynnä tätä. Vihaan lausetta ”käyn ihan äkkiä”, koska siitä on tullut mun vakiolause vessaan, kauppaan, ihan mihin vaan ja sitten taas vauvan luo, vaikka toinen ihana onkin.