Miten eteenpäin?

Olen ihan rikki ollut jo pidempään. Meillä on todella pitkä parisuhde mieheni kanssa. Puhutaan yli 20 vuodesta ja olemme vähän vaille 40 vuotiaita. Olemme olleet yhdessä näin ollen koko aikuisuutemme.

Minua on alkanut ahdistaa yhteiselämämme. Meillä on kaksi lasta suuremmalla ikäerolla, kuin keskimäärin. Siihen on omat syynsä, sen enempää avaamatta. Nuorempi lapsista on vielä kotihoidettava ja mieheni hyvin vähän osallistuu kodin pyörittämiseen. Hän ei osaa, eikä tee ruokia. Mutta ei myöskään osaa tai huomaattaan osaa ajatella koska esim. lapset syö. Jos mainitsen näistä, hän sanoo, ettei hänellä ole nälkä. Eli jos hänellä ei ole jotain tarvetta, ei muillakaan voi olla. Tilanne on tällainen myös kun itse olen työelämässä. Hän on myös aina ollut sellainen, että vaikka ei itse osallistu yhteiselämän pyöritykseen, ei osaa myöskään osoittaa mitenkään, että on kiva, että minä hoidan asiat. Minulla meni monta vuotta hyvin, niin ettei nämä asiat vaivanneet kuten nyt. Pääsin aina eteenpäin pienistä loukkaantumisista. Esim. meillä ei mitenkään huomioida toista juhlapäivinä. Syntymäpäivät, äitienpäivät, hääpäivät, saati kun lapset syntyivät, kuin millään noista ei olisi mitään väliä. Pikku hiljaa lopetin minäkin muistamisen. Kuitenkin tarvitsin vuosia aikaa siihen, etten enää pahoittanut mieltäni tai lähinnä sitä, ettei enää tuntunut miltään, ettei noita hetkiä huomioitu. Opin ajattelemaan, ettei se ole henkilökohtaista, ehkä hän olisi samanlainen kaikkien kanssa.

Tällä hetkellä tunnen kuitenkin aivan naurettavaa mustasukkaisuutta asiasta että. Hänen työtiimistä yksi tuli juuri isäksi ja mieheni pitkin heidän loppuraskauttaan mietti kovasti, tätä kuitenkin tuntemattomien ihmisten elämää ja haasteita joita heillä oli. Olin itsekin ihan sekaisin näistä tunteista. Tuntui vaan älyttömän pahalta, että joku sai mieheni huomion. Nyt työkaverin lapsen synnyttyä, mieheni oli kovin huolissaan, kun alkuun on ollut jotain murhetta. Joka on todella ikävää omastakin puolesta. Silti mietin itsekkäästi miksi meidän alkuhuolet ei häntä hetkauttaneet. Nuorimmainen lapsemme joutui synnyttyään teholle, koska ei osannut syödä ja lopulta asia vaatikin leikkaushoitoa. 6vko pumppasin maitoa yötäpäivää 2t välein, eli en nukkunut käytännössä lainkaan. Vauvan univaikeudet tulivat mukaan, heti leikkauksesta parannuttuaan ja jatkuivat niin kauan kuin imetin. Silti tämä ei ikinä häntä hetkauttanut ja nyt kun hän huolissaan kertoi työkaverinsa vauvasta, mainitsin ettei meidänkään alku ihan tavanomainen ollut, että jotkut voisi ajatella haasteelliseksi. Hän katsoi minua erikoisesti, tavallaan ilman mitään ilmettä, eikä vastanut tai reagoinut mitenkään. Tiedän että nämä kuulostaa ihan todella naurettavilta ongelmilta mutta ihmettelen miksi omat tunteet on näin sekaisin. Minulla ei ole vertailukohtia, millainen huomaamattomuus on normaalia? Mutta toisaalta en ymmärrä miksi hän haluaisi minua tahallaan satuttaakaan. Ei kuitenkaan ole väkivaltainen tai hauku minua sanallisesti ikinä. Aliarvostus näkyy teoissa, mutta onko se sitten kuitenkin sitä, että pitää toista itsestäänselvyytenä?