Lue keskustelun säännöt.
Raskaana ja koko homma kaduttaa
05.08.2019 |
Onko tämä normaalia? Plussasin ekasta yrityskierrosta. Plussa ei herättänyt minussa kuin ahdistusta, ja mielen valtasi valtava epävarmuus. Ollaan kuitenkin haluttu tämä lapsi, vaikka en mikään vauvakuumeilija olekaan ollut. Eli suunniteltu on.
Itkettää ja mietin jopa raskauden keskeytystä. Pelottaa raskaus, mutta vielä enemmän iski epävarmuus siitä että halutaanko me todella lapsi. Ihan p*ska fiilis, miten voin ajatella näin.
Kommentit (19)
Ihan samoja tuntemuksia minulla oli ensimmäisen lapsen kohdalla. Suunniteltu juttu, mutta raskaus alkoi heti, joten mieli ei ehtinyt perässä. Mietin pitkään, mitä ihmettä olin mennyt tekemään ja peruisin koko jutun, jos pääsisin ajassa taaksepäin. Äidinrakkaus iski lapsen ollessa noin kuukauden ikäinen eikä se sitten koskaan ole loppunut. Toisen lapsen kohdalla mitään tuollaista ei ollut. Lapset ovat jo isoja ja minusta on vieläkin mukavaa olla äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi kaduttaa ja saakin, ihan normaaleja tuntemuksia. Kaduttaa varmasti myös lapsen syntymän jälkeen, mutta se on osa vahemmaksi kasvamista. Keskity positiivisin juttuihin, älä jää vellomaan katumukseen.
Raskaus on ihan helppoa synnytykseen verrattuna. Se sattuu enemmän kuin mikään...
Vierailija kirjoitti:
Raskaus on ihan helppoa synnytykseen verrattuna. Se sattuu enemmän kuin mikään...
Vielä enemmän sattuu, kun oma tytär synnyttää, etkä voi auttaa ja ottaa itsellesi sitä kipua.
Eniten sattuu, kun kannat lapsesi arkkua. Kaiken elämäni kivun olisin kevyesti vaihtanut siihen.
Mulla nappas kerrasta. Oli suunnitelu raskaus. Noin. 2kk kohdalla iski paniikki. Mietin aborttia, koska luulin ettei minusta ole äidiksi eikä ole mitään annettavaa lapselle. Luulen että se oli pelkoa.
Nyt 2v on tuonut iloa ja rakkautta uskomattoman paljon. Loppuviimeksi lapsi tarvitsee todella vähän. Rakkautta ja huomiota :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa tehdä abortti, sillä siitä pääsee. Kadut lapsen tekemistä kuitenkin.
Vierailija kirjoitti:
Raskaus on ihan helppoa synnytykseen verrattuna. Se sattuu enemmän kuin mikään...
Synnytys ilman kivunlievitystä oli lastenleikkiä verrattuna raskauteen jossa kärsin koko 9 kk hyperemeesistä ja oksensin jatkuvasti koko 9,kk ajan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakin tärppäsi heti ja vastaavat fiilikset oli. Sitten tuli keskenmeno ja morkkis siitä että tätäkö olin toivonut. Viisas neuvolatäti onneksi lohdutti ja sanoi että mielialan vaihtelut kuuluu asiaan ja oli vaan sattumaa että keskenmeno tuli kun ajattelin tuollaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Plussasin torstaina ja samat fiilikset. :/ Koko loppuviikko mennyt miettiessä mitä ihmettä pitäis tehdä.
Jatkaako raskautta vai päätyä aborttiin? Elämäntilanne muuten ihan ok, naimisissa, okt, molemmilla töitä. Jotenkin vaan iski paniikki tulevasta. Nuoria ollaan vielä, joten iän puolesta ei olis mikään ”deadline” saada lapsi, vaikka eihän se mitään takaa. Voi olla että on tämä yks ja ainoa mahdollisuus ja jos sen missaan, tiedän katuvani lopunelämää. Huoh tätä tunnemyrskyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raskaus on ihan helppoa synnytykseen verrattuna. Se sattuu enemmän kuin mikään...
Vielä enemmän sattuu, kun oma tytär synnyttää, etkä voi auttaa ja ottaa itsellesi sitä kipua.
Eniten sattuu, kun kannat lapsesi arkkua. Kaiken elämäni kivun olisin kevyesti vaihtanut siihen.
Tulit sitten tekemään ketjusta omasi.
...
Ap, liittyykö huolesi enemmän lapsen isään, kuin itse lapseen tai itseesi?
Oletko miehesi kanssa vain tottumuksesta, jopa säälistä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli ihan sama. Vauvaa oli toivottu ja odotettu, oltiin menossa lapsettomuushoitoihin kun yhtäkkiä tärppäsikin. Pää ei pysynyt mukana, luulin että aikaa menisi vielä vuosia tai ei onnistuisi ollenkaan. Monta kertaa ohikiitävän hetken toivoin keskenmenoa ja kaduin sitä heti. Ahdistus oli välillä niin kovaa, että meinasin tulehtua ja itku tuli huutona. Sitten tuntui ensimmäiset liikkeet. Sitten ne voimistui ja maha kasvoi palloksi. Nyt en malta odottaa, että tämä vauva syntyy. Antaisin mitä vain, että vauvalla vain on kaikki hyvin. Yhtäkkiä alkoikin vauva jutut kiinnostaa ja masennus väistyi.
Voin sanoa, että duunin takia lasta ei kannata tapattaa. Mutta jos lapsen isä ei tunnu geneettisesti tarpeeksi hyvältä, sittenkään, vaihtoehto voi olla aiheellinen...
Vierailija kirjoitti:
Ihan tavallisia tunteita nuo. Kaikkea katuu, jos saa lapsen, tai jos ei saa. Tuo on hyvää harjoitusta uhma- ja murkkuikää varten, silloin vasta katuu. Mutta enemmän on niitä sanoinkuvaamattoman onnen ja rakkauden tunteita lasten kanssa. Se on elämää!
Ei helvetti !!
Joku kokee täällä elämäntehtäväkseen alaspeukutella taas kommentteja. Suksi kuuseen, jos et kestä lukea rehellisiä fiiliksiä ihmisten tunnoista raskauden suhteen.
Ihan tavallisia tunteita nuo. Kaikkea katuu, jos saa lapsen, tai jos ei saa. Tuo on hyvää harjoitusta uhma- ja murkkuikää varten, silloin vasta katuu. Mutta enemmän on niitä sanoinkuvaamattoman onnen ja rakkauden tunteita lasten kanssa. Se on elämää!