Lue keskustelun säännöt.
Huolissaan ystävästä: miten tukea, puuttua, sanoa, auttaa?
Nannelius
14.07.2019 |
Aihe on vähän herkkä. Rakas ystäväni jo vuosien ajalta tuntuu tekevän hidasta, passiivista itsemurhaa. Sitä on raskas myötäelää, mutta yritän koska välitän tästä ihmisestä. Mutta jonkinlaista apuahan tässä tarvittaisiin, ei pelkkä myötäelo riitä.
Kaikki alkoi hänen eronsa ja työpaikan vaihdon jälkeen, ainakin "ulkopuolisen" silmiin. Ero ei ollut dramaattinen, ovat yhä väleissä ex-puolison kanssa. Nykyisessä työpaikassa ollut joitakin vuosia. Kertoo toistuvasti palkattomista ylitöistä, työpaikkakiusaamisesta, miten esimies haukkuu jne. On toistuvasti työuupumuksen vuoksi sairauslomalla, menee takaisin, väsyy taas, lepää kuukauden menee takaisin, sama toistuu... Hän on koulutettu ihminen, joka saisi työtä muualtakin, hänelle on jopa tarjottu työpaikkaa toisesta paikkaa ja toisen hän olisi saanut työhaastattelun kautta, mutta ei ottanutkaan sitä vastaan. Sanoi syyksi, että lemmikkinsä eivät kestäisi muuttoa ja muuttaminen maksaakin niin paljon... mutta mitä ihminen muuttoon tarvitsee, vanhat huonekaluthan voi myydä ja ostaa tori.fi:stä uudet tilalle, ei Ikean perussohvia tarvitse ajattaa tuhansilla euroilla maan laidalta toiselle?
Syystä tai toisesta hän ei lähde tästä työpaikasta. Hän valittelee jatkuvasti jaksamistaan ja masentuneisuuttaan, kertoo ettei viihdy työssä. Hän on lihonut reilusti, ja lääkäri on ilmoittanut että mikäli painolle ei tehdä jotakin, on edessä jossain vaiheessa polvileikkaus ja mahdollinen liikuntarajoite: hänellä on vanha urheiluvamma, jota ylipaino rasittaa ja rikkoo lisää. Hän kertoo usein, ettei liiku koska on "altistunut sisäilmaongelmille" ja "home on pilannut terveyden", mutta asunnosta tai työpaikalta ei löydy sellaisia (on tutkittu) eikä lääkäripuolella ole löydetty mitään fyysisiä oireita tai vaivoja, joita moiset aiheuttaisivat. Onko hän luulosairas vai onko tämä jotain pakenemista? Asunto on aina epäsiisti ja kaikki pinnat niin paksun pölyn peitossa, ettei kaikista esineistä näe kunnolla alkuperäisväriä, kun istuu niin sohva oikein "röyhtäisee" tomua sisuksistaan. Vaikka hometta tai sisäilmaongelmaa ei olisikaan, ei pölyn ja tomun hengittely toki hyvältäkään varmaan tunnu?
Aikaisemmin harrastamamme asiat, teatterikäynnit, matkat, sunnuntaikahvit, suunnistus ym. ovat jääneet. Kun tapaan häntä, hän on kiinnostunut vain tv:n tai suoratoistopalveluiden katsomisesta, ei tee enää juuri muuta, ei muidenkaan ystäviensä kanssa. Hän valittelee ettei enää mahdu bussin tai junan penkkiin, ettei kehtaa tulla ihmisten ilmoille kun on niin "ruma ja läski", ettei jaksa kävellä 700 metrin matkaa lähipuiston iltatorille kun hengästyy niin jne. Hän voisi kertoa tuntikausia tosi-tv -hahmojen kuulumisista, mutta kun kysyn mitä hänelle kuuluu, ei vastaa, ja jos vastaa niin haukkuu työpaikkaansa ja valittelee painoaan ja "sisäilman pilaamaa terveyttään".
Olen huolissani. Entisestä iloisesta, aktiivisesta ja hyvinvoivasta terveen itsetunnon naisesta on tullut masentunut, työhönsä tyytymätön, itseään häpeilevä yli 150-kiloinen ja likaiseen kotiinsa muurautuva surun pesä. En halua loukata häntä, mutta miten voi auttaa huonon itsetunnon kierteeseen joutunutta? Jos voisin, marssisin tuonne työpaikalle ja antaisin kuulla kunniansa siitä, mitä ovat tehneet hyvän ihmisen mielenterveydelle...
Kommentit (13)
On käynyt, syö jotakin mielialalääkettä (Cipralex) jo ties monettako vuotta. Mutta eihän pilleri mitään yksistään muuta, jos ei ole keskusteluapua ja/tai jotakin elämänmuutosta, että pääsisi eroon tai ainakin kauemmas oloista tai asioista, jotka aiheuttavat masentumista?
Hän on myös hyvin "kiltti" ihminen, sellainen "kympin tytön" prototyyppi, jonka on aina ollut vaikea sanoa ei kun kokee, että "loukkaa" sillä muita. Työpaikassa jossa on tuollainen meno sellaista piirrettä osataan varmasti käyttää hyväksi...
- ap -
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on samanlainen sukulainen.
En vaan ole jaksanut enää sitä surkuttelua ja olen ottanut etäisyyttä...vetää meinaan mukanaan sellainen asenne. Kyseessä myös reippaastu ylipainoinen masentunut tapaus.
Kuuntelin 10 vuotta sitä valitusta ja jos ei siinä ajassa saa aikaiseksi muutoksia, tuskin niitä tulee jatkossakaan.
Oispa joku mustakin huolissaan. En ole mikään kympin tyttö vaan kutosen poika.
Joskus ihmiset jäävät jumiin kurjaan elämäntilanteeseen siksi, että itsetunto on liian nollissa uskoa että muu olisi enää mahdollista. Siitä tulee sitten itseään ruokkiva ympyrä. Kun ei yritä mitään, ei onnistukaan missään. Ei tule muistutusta omasta osaamisesta tai edes siitä, että joku asia voi tuntua kivalta. Sitten masentuu ja fiilis lässähtää entisestään. Lopulta voi lamaantua ihan kokonaan.
Joku jää kurjaan elämäntilanteeseen varmaan siksikin, että muutos vaatii aina vähän rohkeutta. Pitäisi uskaltaa jättää jokin vanha juttu taakse ja siirtyä uuteen. Siinä on aina riskinsä. Jos nyt vaikka tämä ystävä irtisanoutuisi ja uusi työpaikka olisi vaikea löytää tms. Kurjuus on kurjaa, mutta tuttu kurjuus on jollain tapaa turvallista. Siitä ainakin tietää, mitä se on.
Se on kamalaa kun joku heittää elämänsä hukkaan niin. Itse tunto on tosi tärkeä juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuulostaa todella raskaalta. toivottavasti ei kuormita sinua liikaa. kai tuohon voisi tehdä intervention suoralla puheella silläkin riskillä että ystävä loukkaantuu. työpaikan vaihto ja muu on täysin hänestä itsestä kiinni.
Honkanummi odottaa valitettavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pystytkö puhumaan hänen kanssaan tilanteesta?
Epäsuora lähestymistapani olisi mennä hänen luokseen parin viinipullon kanssa, katsoa hömppäleffoja ja jossain vaiheessa tarttua hänen käsistään kiinni ja ääni väristen kertoa, että pelkäät hänen puolestaan. Että rakastat häntä kuin ystävä vain voi rakastaa ja että näet, kuinka hän kärsii.
Aikuinen suomalainen vierastaa helposti tunteitaan. Etenkin niitä kipeitä. Alkoholi avaa estoja ja hyvällä tuurilla saat sanoitettua ystävällesi vähän rakkautta, eräällä tapaa äidillisesti. Älä puhu hänen tilanteestaan, millainen hän ennen oli - sanoita hänelle hänen omia tunteitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samanlainen sukulainen.
En vaan ole jaksanut enää sitä surkuttelua ja olen ottanut etäisyyttä...vetää meinaan mukanaan sellainen asenne. Kyseessä myös reippaastu ylipainoinen masentunut tapaus.
Kuuntelin 10 vuotta sitä valitusta ja jos ei siinä ajassa saa aikaiseksi muutoksia, tuskin niitä tulee jatkossakaan.
Tämä on kyllä valitettavan tuttua ja valitettavasti totta. Ei kenenkään elämä muuta itse itseään. Jos elämäänsä on tyytymätön tai on masentunut, pitää muuttaa asioita. Ei kukaan tee sitä ihmisen puolesta. Jos ihminen ei muuta elämäänsä, ei hän oikeasti halua muutosta. Kunhan kerjää huomiota. Tai sitten on näitä tapauksia, joille surkuttelusta ja voi minua parkaa kun olen niin masentunut koska muut tekivät jotain -valittelusta tulee vahingossa identiteetti. Siis niin, että he ihan oikeutetustikin ensin purkavat tuntojaan ja voivat huonosti, mutta sen sijaan että muuttaisivat asioita niin jäävät sen valittamisensa vangiksi.
Siksi ap älä vain pelkästään tue ja surkuttele. Sano niin suoraan kuin uskallat, hellästi mutta päättäväisesti, että tämä ystävä tekee itse itsestään sairaan ja että hänen tulee kunnioittaa itseään niin paljon että antaa piut paut tuollaiselle työlle ja lähtee pois. Että pitää muistaa, että elämässä on muutakin mutta se muu ei tule hakemaan kotoa.
Ja sinä lörpöttelet kaikki yksityiskohdat nettiin....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja sinä lörpöttelet kaikki yksityiskohdat nettiin....
Sitähän tällä palstalla pelkästään tehdään. Jos ei kelpaa, kukaan ei pakota käyttämään näitä sivuja. :D
Kuulostaa masennukselta. Onko hän käynyt lääkärissä tämän vuoksi ja saanut siihen jotain hoitoa? Burnouthan on eri asia kuin masennus.