Ystäväni on

fyysisesti hidas, nopeimmillaankin keskinkertainen ja älyltään keskinkertainen. Minä olen nopea ja keskimääristä älykkäämpi. Hän on runsauden ystävä, minä arjen sujuvuuden ja jopa taipuvainen minimalismiin. En kertoisi näitä asioita teille, elleivät ne liittyisi seuraavaan.

Ystäväni koti on aina siisti. Hän laittaa hyvää ruokaa. Hän on hyvää seuraa. Olen apukokkina, jos kokkailut ovat kesken. Hänen aikataulut eivät pidä, joten usein on paljon tehtävää, jossa voin auttaa samalla, kun juttelemme. Yhtenä päivänä hän kuitenkin sanoi, että istu ja katso, kun hän laittaa.

Katselin, ihailin, mutta ihmettelin myös mielessäni, miten hartaasti ja hitaasti hän voi suhtautua ruoanlaittoon ja kodinhoitoon. Ymmärsin, että jos tekisin samaa vauhtia itse, ei minulle jäisi niin paljon tai ollenkaan omaa aikaa. En jaksaisi pitää kotia kunnossa hänen vauhdillaan, vaan masentuisin. Meillä olisi aina likaista ja sekaista.

Lisäksi hänen työnsä on samantapaista kuin kotityöt. En jaksaisi. Kyllästyisin nopeasti tekemään yhtä ja samaa kotona ja työssä tai pelkästään jo toisessa.

Kotityöt teen rutiinilla, muistan ulkoa reseptit, liikeradat, nopeimmat tavat, kaiken. Maustan sentään ruokaa uusilla tavoilla. Kokeilen hätätilassa vaikka sen mukaan, mitä kaapeista löytyy, jolloin syntyy parhaita uusia reseptejä. Nautin nopeudesta ja valmiiksi saamisesta, mutta tahdon palkinnoksi levon, oman ajan, aikaa vain älyllisille pohdiskeluilleni.

Vielä yksi huomio ystävästäni. En voi käydä hänen kanssaan lenkillä, koska hän on niin hidas, että joudun odottamaan häntä ja kun liikun, tahdon mennä omaa kehoani kuunnellen. Hän osallistuu harrastusryhmiin, joihin minua ei ikinä saisi sisälle. Niissä on liikaa melua, huono ja hikinen ilma, kuin koulun liikuntatunnilla ja sosiaaliset tilanteetkin tuntuivat keinotekoisilta.