Lue keskustelun säännöt.
Kaikista huonoin luonteenpiirre lapsella on ujous.
13.06.2019 |
Lapsille yritetään koulumaailmassa opettaa, että kaikki saavat olla sellaisia kuin ovat ja kaikki on hyviä omana itsenään. Käytännössähän tämä ei ole totta, eikä koske etenkään ujoa lasta. Olin pienestä pitäen temperamentiltani hyvin ujo ja koko lapsuuteni ja nuoruuteni (aikuisenakin)ajan minulle tehtiin selväksi, että se on erittäin huono piirre ja vika ihmisessä, ja sellainen ei missään nimessä kuuluisi olla. Kehitin sairaalloisen sosiaalisen fobian murrosikäisenä ja parikymppisenä olin itsemurhan partaalla. Uskon tämän kaiken juontaneen siitä, että lapsuudessa sain aina kuulla olevani viallinen ja inhottu ihminen. En aio itse saada lapsia, koska ujous kulkee meillä valitettavasti suvussa.
Jos siis olet tekemisissä erittäin ujon lapsen kanssa älä kuvittele, että ujouden alleviivaaminen ja kommentointi rakentaa lapselle rautaisen itsetunnon ja saa ujouden katoamaan. Se tuhoaa itsetunnon.
Kommentit (37)
Olin myös ujo lapsi ja olen perusluonteeltani sitä edelleen. Kyllä olen törmännyt siihen monet kerrat elämässäni että se on todella huono asia.
Nyt nelikymppisenä olen vain ylpeä tästäkin piirteestä. Enkä koe niiden sosiaalisten ja "rohkeiden" olevan minua yhtään parempia.
Olen napannut työpaikkoja 200 hakijan joukosta, olen todella pidetty työpaikalla ja nyt eronneena miehiä pörrää ympärillä :)
...toisin kuin monella muulla jotka pitävät isoa meteliä itsestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
^ lisään vielä että itseluottamukseni on kyllä aina ollut todella hyvä ujoudesta huolimatta. Pääasia että lapsi, nuori ja aikuinen hyväksyy itsensä sellaisena kuin on!
Vierailija kirjoitti:
^ lisään vielä että itseluottamukseni on kyllä aina ollut todella hyvä ujoudesta huolimatta. Pääasia että lapsi, nuori ja aikuinen hyväksyy itsensä sellaisena kuin on!
Lapseni on ujo ja hänelle olen opettanut pienestä pitäen ettei se ole huono asia ja kyllä maailmaan turhaa meteliä mahtuu. Hän on 15v edelleen sosiaalisissa tilanteissa aika ujo mutta hänellä on mieletön itseluottamus ja rohkeus! Hän tulee pääsemään vielä pitkälle elämässään vaikka ujo onkin :)
Ujous on opittua, yleensä jonkun läheisen ihmisen pelottelun tulos.
Puhut kai arkuudesta?
Molemmista näistä voi kuitenkin ns. oppia ulos, vaikka luontaista arkuutta ei voikaan kokonaan pyyhkiä pois.
mä olin ujo lapsena,menin ikkunasta pihalle jos tuli sukulaisia kylään jne. Vanhempani antoivat mun olla semmoinen kuin olen,mutta mulle järjestettiin kesätyöpaikka jossa oli pakko luopua ujoudesta.
SILTI: se teki mulle hyvää! Ujoutta ei alleviivattu,sain kasvaa juuri semmoisena.
Asiakaspalvelusta tuli ammattini myöhemmin aikuisena. JA vieläpä semmoinen jossa kuuluu esiintyä,ei voi paeta.
Ujous näkyy nykyisin siten että olen hyvin "yksityinen" ihminen. EN juokse missään pippaloissa enkä kutsu vieraita enkä käy kylässä. Työkaverit hyväksyy sen täysin.
Joskus toki käyn jossakin,en nyt ihan erakko ole kuitenkaan ja käväisin naimisissakin mutta ei ollut mun juttu se.
Antaa siis lasten olla just semmoisia kuin he ovat,ei saa pakottaa muottiin. >Kannustaa ja rohklaista toki voi mutta älkää pakottako.älkää mollatko!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin ujo lapsi ja sain olla ujo lapsi. Omille olen opettanut, että ihminen on paljon muutakin ja ujous on sama asia kuin varovaisuus. On pelkästään järkevää ensin vähän tarkastella asiaa sen sijaan että hyppää alas jyrkänteeltä, kun joku sitä ehdottaa.
Aiheesta oli tänään (torstai, 13.6.) mielestäni erittäin hyvä artikkeli hesarissa. Ap:n otsikko oli melkeinpä juuri tuossa asussa myös artikkelissa, seuraavassa yhteydessä: tutkija oli pyytänyt peruskoulun opettajia kuvailemaan ujoja oppilaita ja heistä oli irronnut lähes pelkästään hyviä kommentteja. Kun tämän jälkeen kysyttiin ketkä ovat opettajalle suurin haaste, tähän opettajat yllättäen vastasivat myös että ujot lapset.
Artikkelissa myös sanottiin että valtaosa rekrytointia tekevistä haastattelijoista on itse ekstroverttejä ja heille introvertin tai ujon ihmisen viestintä voi vaikuttaa niin vieraalta ja pidättyväiseltä että ekstroverttihaastattelija valitsee yleensä tarjolla olevista toisen ekstrovertin.
Artikkelin yleissanomana oli kuitenkin tuoda esiin ujojen ihmisten arvo: he sähläävät vähemmän, eivät aiheuta tarpeetonta draamaa jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ujous on opittua, yleensä jonkun läheisen ihmisen pelottelun tulos.
Puhut kai arkuudesta?
Molemmista näistä voi kuitenkin ns. oppia ulos, vaikka luontaista arkuutta ei voikaan kokonaan pyyhkiä pois.
Höpöpuhetta. Ujous on luonteenpiirre, eikä sama asia kuin arkuus. Eikä niissä kummassakaan ole mitään vikaa, eikä niistä tarvitse 'oppia ulos'. Just tuo asenne on väärin. Ihminen saa olla ujo ja arka.
Ujo saa tietenkin olla, mutta itsetuntoa kannattaa yrittää vahvistaa.
Itse olin ujo lapsi 80-luvun koulussa ja sain toden totta tuntea sen olevan surkean ihmisen ominaisuus ja nimenomaan opettajien taholta.
Itsetunto nollassa.
Omalle ujolle lapselle olen alusta asti opettanut, että ujo saa olla, hän on täydellinen juuri omana itsenään.
Hän on edelleen ujo ja suuressa joukossa hiljainen jne, mutta vahva omana itsenään. Uskoo itseensä ja tekemisiinsä. Tästä olen todella onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jaa, minun mielestäni psykopaattisuus on paljon huonompi juttu kuin ujous. Eihän se tietenkään luonteenpiirre ole, vaan sairaus. Mutta kuitenkin.
Ujous ei tarkoita itsetunnon puutetta. Minulla on aina ollut hyvä itsetunto, olen tiennyt olevani fiksu ja nätti ja hyvä. Ja olen ujo. Olin lapsena ja olen vieläkin viisikymppisenä. Olen hiljainen, en osallistu mielelläni julkiseen keskusteluun, en pidä puheita, en ole hyvä tutustumaan uusiin ihmisiin tai small-talkaamaan. Onneksi minulla oli ymmärtäväiset vanhemmat ja opettajat, jotka ei ole yrittäneet 'parantaa' minua ujoudesta, koska ei siinä ole mitään parannettavaa. Olen tällainen, ja ihan hyvä näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hesarin jutussa oli hauska ja oivaltava ajatus, se meni jotenkin näin: Jos aktiivisuus ja ulospäinsuuntautuneisuus olisivat parhaita ominaisuuksia ihmisessä, niin Italian pitäisi olla suurvalta.
Nimenomaan sitä itsetuntoa kannattaa vahvistaa, hyvä itsetunto on todella tärkeä juttu tässä maailmassa. Mua pidettiin lapsena, ja vanhempanakin, ujona, vaikka oikeasti mulla oli huono itsetunto. En kehdannut osallistua mihinkään tai puhua juuri mitään, koska pelkäsin aina epäonnistuvani tai sanovani jotain tyhmää. Kesti aika pitkään, ennen kuin tajusin, etten ole ujo ja kova työ oli saada itsetuntoni siedettävälle tasolle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin myös ujo lapsi ja olen perusluonteeltani sitä edelleen. Kyllä olen törmännyt siihen monet kerrat elämässäni että se on todella huono asia.
Nyt nelikymppisenä olen vain ylpeä tästäkin piirteestä. Enkä koe niiden sosiaalisten ja "rohkeiden" olevan minua yhtään parempia.
Olen napannut työpaikkoja 200 hakijan joukosta, olen todella pidetty työpaikalla ja nyt eronneena miehiä pörrää ympärillä :)
...toisin kuin monella muulla jotka pitävät isoa meteliä itsestään.
Sairaalloisen ujo et ainakaan ole, mutta ihana kuulla, että hyvin pyyhkii, vaikka koet olevasi ujo ja että olet vielä ylpeä siitä. Lisää tällaista!
Itsellä ainakin ujous/arkuus näkyi koulumenestyksessä. Kun tuntiaktiivisuus vaikuttaa numeroon niin olihan se huonompi kun ei uskalla viitata. Ei riitä, että kuuntelee ja on hiljaa.
Koulu on paikka missä vähiten saa olla oma itsensä. Siellä on ahtaat raamit.
Ujous toden totta on hirveä piirre. Kiva lukea, että monet ovat ujoja ja silti rautaisella itsetunnolla varustettuja. Ovatko sitten niin kovin ujoja oikeasti olleet? On todella vaikea kehittää kasvaessa hyvä itsetunto, kun joka puolelta tehdään selväksi, että jokin luontainen piirre persoonallisuudessa on vika ja virhe joka tekee ihmisestä huonomman. Myös aikuisena näitä kokemuksia tulee, vaikka itse kuvittelee olevansa ystävällinen, tervehtii jne. Se ei riitä joillekin tietyn tyylisille ihmisille. Jos istut taukotilassa porukassa ja olet mukana lähinnä kuuntelemalla etkä lähde lennokkaasti heittämään kommentteja, niin osalle ihmisistä se on punainen vaate.
Se on aika jännä juttu kun suomalaiset ovat aika pidättäytyväistä ja ujoa kansaa ja sitten kuitenkin on se ilmapiiri, että ei saisi olla ujo.
Meidän perheessä on kaksi ujoa lasta, ensimmäisen kohdalla olin huolissani että miten pärjää ja tarvitseeko ammattiapua jne. Hänellä oli alaluokilla vanha ja viisas opettaja joka rohkaisi niin äitiä kuin lastakin kertoen ettei ole mitään hätää ja että lapsi pärjää kyllä luokassa muiden kanssa vaikka olikin hiljaisenpuoleinen.
Toisen lapseni kohdalla eskariope esitti että lapseni hiljaisuus ja rauhallisuus on ongelma. Oli helppo sanoa että näen sen enemmän luonteenpiirteenä kuin vikana johon pitäisi saada apua. Ei kaikkien tarvitse olla suuna päänä koko ajan. Hyvin on molemmat pärjänneet koulussa ja opiskeluissa ja ystäviäkin on.
Ei pidä pakottaa kaikkia samaan muottiin.
Olen samaa mieltä. Oma lapseni on ollut hyvin ujo, mutta pienempänä autoin kaverisuhteissa ja rohkaisen menemään eri juttuihin ja jopa tutustumaan uusiin ihmisiin. On ollut reippaampi kun on tottunut pikku hiljaa.
Tutullani on lapsi joka on niin ujo ettei koskaan mene minnekään ilman vanhempia eikä tutustu kavereihin. Heille se on ihan ok, että lapsi on ujo ja yksinäinen.
En tiedä kumpi meistä menettelee oikein.