Helpottaako sosiaalisten tilanteiden pelko iän myötä?

Ei jos ei työstä omia ajatuksiaan. Tosin vanhemmiten niin usein käy, itse huomannut että ei paljon muiden mielipiteet enää hetkauta niinku nuorena. Olen 42v.

Ihan varmasti. Kun lukee ja keskustelee ihmisten kanssa sekä seuraa tiedotusvälineitä ym, niin pakostakin alkaa olla varma mielipiteistään ja pystyy keskustelemaan paljon vapaammin vaikka tuntemattomien kanssa. Minä olin nuorempana arka ja ujo, vaikka minulla oli kyllä silloinkin mielipiteet asioista. Turha jännitys pois ja aina voi keskustella ihan tavallisista arkisista asioista. Ei tarvitse mennä kovin syvällisiin historian käänteisiin.

Ei. Oman kokemukseni mukaan se vain kasvaa iän myötä.

Nuorempana se oli vielä lievää, mutta myöhemmin se alkoi jopa estämään asioiden hoitamista.

Ei. Hanki propralit niin fyysiset oireet helpottaa. Jos se pelko on geeneissä niin mikään määrä elämänkokemusta ei auta. Ei ole kyse siitä, että ikä toisi varmuutta sanoa mielipiteitä (tai että niitä mielipiteitä ylipäänsä olisi), vaan siitä, että pelon takia epäilee jokaista sanaansa ja on täysin estynyt puhumaan ja toimimaan. T. 42v.

Minun kokemukseni mukaan ei ole helpottanut, mutta tavallaan elämäni on kyllä helpompaa kuin nuorena. Tilanteet ovat muuttaneet muotoaan. Aikuisena en joudu missään kaikista eniten pelkäämiini tilanteisiin, joita oli koulussa koko ajan. Koulunkäynti oli todella ahdistavaa sosiaalisten tilanteiden pelosta ja paniikkihäiriöstä kärsivälle. Olen kova jännittämään ja panikoimaan töissäkin, mutta työssäni ei tarvitse olla esillä ja siinä pärjää sosiaalistesti ahdistunutkin. Pärjään töissä vähemmällä ahdistuksella kuin koulussa. Ahdistus ja paniikki on silti jokapäiväistä. Lievemmän ahdistuksen kanssa olen oppinut pärjäämään jotenkuten, mutta esimerkiksi esitelmiä en suostu pitämään mistään hinnasta, en edes rauhoittavien lääkkeiden voimin. Vaikeimmissa tilanteissa menen edelleen aivan lukkoon paniikin takia enkä pysty puhua mitään enkä toimia millään tavalla. Se on kamalaa. Koulussa liikuntatunnit ahdistivat aivan järjettömästi, mutta nyt aikuisena voin vapaasti valita kävelyn yksin metsässä ryhmäliikunnan sijaan. Kaikki asioiden hoitamiset, kaupassa käyminen yms. ahdistavat, mutta onneksi nykyään useat asiat voi hoitaa netissä. Ihmisiin tutustuminen on vaikeaa. 

Olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta ja paniikkihäiriöstä jostain ala-asteen loppupuolelta tai yläasteelta lähtien ja olen muutenkin ollut aina todella ujo ja hiljainen. Sekin on tavallaan vähän auttanut minua, että olen oppinut hyväksymään, että minä nyt vain olen tällainen enkä luultavasti koskaan muutu toisenlaiseksi. 

Mulla on helpottanut paljonkin. Pahin oli opiskeluaikoina, nyt on pikkuhiljaa helpottanut elämänkokeumuksen myötä. Vieläkään ei täysin, mutta pystyn hoitamaan asiat puhelimella lähes ilman ahdistusta ja töissä pitämään esityksiä. Nyt on tietysti elämäkin tasoittunut niin että on tuttu työ ja tutut kuviot, että ei enää niin paljon tulekaan yllättäviä asioita. arjessa Mulla on auttanut se, että pikkuhiljaa on rohkaissut itseään hoitamaan eri tilanteita. Jos on ollut yhtään parempi päivä, niin esim olen tarkoituksella soittanut jonnekin, vaikka asian olisi voinut hoitaa netin kautta. Jos paniikki on jo päällä niin tuosta ei silloin ole hyötyä, vaan tarkoituksena on saada hyviä kokemuksia jostain ihan pienistä asioista. Sitten voi rohkaista itseään, että ennenkin olen tuosta selvinnyt ja asian pystynyt hoitamaan, pystyn uudestaankin. Ja itselleen pitää antaa armoa, joskus on huonompia päiviä ja silloin ei kannata liikaa itseään prässätä.

Mulla päin vastoin. Alkoi pikkuhiljaa ala-asteella mutta yläasteella ja lukioaikana kasvoivat todella pahaksi, nyt 30-vuotiaana vaikka syön lääkkeitä ja käyn terapiassa, oireet rajoittavat silti merkittävästi elämääni, en usko että tulen koskaan pääsemään tästä eroon. Mun kohdalla mennyt siis vain pahempaan suuntaan.

En tuntenut oloani epävarmaksi, kun ihmiset katselivat hautaani totisen näköisinä.

Itselläni se on muuttanut muotoaan. Lapsena oli paljon kavereita ja muutamia hyviä ystäviä. Olin aika rohkea. Sitten parikymppisenä oikeastaan melkein kuin salama kirkkaalta taivaalta aloin jännittämään kaikkia sosiaalisia tilanteita. Nyt kolmekymppisenä edelleen jännitän mutta en anna sen rajoittaa elämääni. 

Vierailija kirjoitti:

Ihan varmasti. Kun lukee ja keskustelee ihmisten kanssa sekä seuraa tiedotusvälineitä ym, niin pakostakin alkaa olla varma mielipiteistään ja pystyy keskustelemaan paljon vapaammin vaikka tuntemattomien kanssa. Minä olin nuorempana arka ja ujo, vaikka minulla oli kyllä silloinkin mielipiteet asioista. Turha jännitys pois ja aina voi keskustella ihan tavallisista arkisista asioista. Ei tarvitse mennä kovin syvällisiin historian käänteisiin.

Voisi olla minun kirjoittamani teksti. Näin kävi itsellenikin, nyt vähän harmittaa, että oli niin ujo eikä saanut suutaan auki edes puolustaakseen itseään ihan selvissä väärinymmärrystilanteissa. Nyt en enää välitä muiden mielipiteistä, koska kaikkia ei voi miellyttää koskaan. Juttelen ihan vieraille ihmisillekin ja yleensä jopa Helsingissä ihmiset kyllä tuntuvat tykkäävän ja syntyy oikein keskustelua. En toki kaikille juttele, nuoremmille tai itseni ikäisille miehille on vieläkin hankalaa aloittaa keskustelua - ellei heillä satu olemaan koiraa mukanaan.

Voi nuoruus, muistan hyvin, miten hermostuttavaa oli vain esitellä itsensä jossain koulutustilaisuudessa, jossa oli ihmisiä muualtakin kuin omalta työpaikalta. Mikä ihme siinä jännitti?? Sydän hakkasi hulluna kun odotti vuoroaan ja suuri oli helpotus kun sen nimen sai sanottua naama punoittaen.

Jännittäminen ei vähene, mutta muuttaa muotoaan. Ennen vain jännitin. Nykyisin jännitän, mutta ymmärrän paremmin, mistä jännitys johtuu. Eli olen tullut tietoisemmaksi käytöksestäni ja ymmärrän myös muita ihmisiä paremmin.

Olen 38 eikä ole helpottanut. En sitten tiedä, miten vanhaksi on elettävä, jotta helpottaa. Ehkä vanhainkodissa en jännitä muita mummoja enää...

Helpottaa ainoastaan siinä tapauksessa jos ehdollistat itseäsi kaikelle mahdolliselle sosiaaliselle toiminnalle, muuten ajalla ei ole paljoakaan merkitystä.

Riippuu todella paljon miten itse käsittelee aihetta. Kokeeko sosiaalisen pelon sellaisena, ettei siihen voi itse vaikuttaa ja on enemmän katastrofiajattelija, vai kokeeko, että tilanteeseen voi itse vaikuttaa ja ongelmaa hoitaa. 

Työpaikka on pahin! 7 vuotta ollut samassa paikassa ja yhä jännitän kokouksia, esittäytymisiä ym.

Minulla on käynyt toisinpäin. Olin nuorempana paljon rohkeampi ja sosiaalisempi, enkä murehtinut tai stressannut asioita esim. mitä on sanonut jollekin. Nykyään jännitän ja olen paljon hiljaisempi ja varautuneempi.

Ei helpota, ei ainakaan itsestään. Apua kannattaa hakea.