Kumpi on parempi toimintatapa kun on surullinen jostain?

Varmaan muuhun keskittyminen olisi järkevämpää, mutta itselläni on tapana jäädä ikäviin asioihin vellomaan, jos on huono fiilis. Se alakuloisuus tavallaan vie mukanaan. On vaikea piristäytyä väkisin.

En ole ollut koskaan mikään surussa velloja ja asioita liikaa murehtiva. Mietin asiat aika järjestykseen päässäni ja juttelen ystävieni kanssa niistä jonkun verran, muovaan ehkä jonkunlaisen toimintasuunnitelman tai ratkaisun mielessäni ja sen jälkeen etenen sen mukaan. Tarvittaessa teen toimintasuunnitelmaan viilauksia, mutta siinä vaiheessa tilanne on yleensä käsitelty aika hyvin ja elämä jatkuu.

Olen ollut aina hyvin peruspositiivinen ihminen ja sellainen halki, poikki ja pinoon -tyyppi, joka ei jää tuleen makaamaan. Myös läheiseni ovat samanlaisia, joten apu on aina lähellä ja aurinko paistaa.

Siis jos on oikeasti murheellinen, ei auta vaikka kuinka yrittäisi keskittää ajatukset muualle. Mulla oli eräs rankka jakso jolloin näin yritin tehdä. Sisällä päässäni olin masentunut ja kaikki negatiiviset ajatukset pamahtivat yksin ollessa ja hiljentyessä kerralla päälle, mutta muiden läsnä ollessa koitin olla iloinen ja pirteä. Kuulin tuona aikana useammalta ihmiseltä, miten ihanaa on että "olet tuollainen ilopilleri". Suljin kaiken sisääni ja voin kertoa, että kun tuo asetelma romahti, se romahti kovaa. Balanssi näiden välillä on paras. Läpikäydään tunnetta, uskalletaan rehellisesti kokea surua aikansa, muttei jäädä vellomaan ja jatketaan elämää.

Sanoisin, että molempia sopivassa suhteessa. Pelkkä murheessa makaaminen ei edistä mitään, mutta toisaalta jos asia vaivaa mieltä, täytyy sitä osaltaan käsitellä eikä yrittää unohtaa tapahtunutta pitämällä itsensä kiireisenä. Molemmissa ääripäissä on lähtökohdat pidempiaikaselle mielenterveysongelmalle.

Molemmat! Olen kokenut, että kannattaa mennä sit surua ja tuskaa kohti, etsiä tunteen syy ja ydin, ja käsitellä sitä. Vasta sitten voi "paraneminen" alkaa.

Mutta itsensä piristäminen ja muun  ajatteleminen on myös tärkeä juttu. Itse on ole koskaan ollut surullinen päivää kauempaa (onnekas keski-ikäinen, tiedän), mutta jos olisi pidempiaikainen juttu, niin voisin kuvitella yrittäväni vuorotella yllä olevien kanssa. Välillä antaisin itseni itkeä ja oikein rypeä surussa, sitten taas reipastuisin.

Minusta sekä että. Jos surua aiheuttavassa asiassa ja omassa suhtautumisessa siihen on jotain epäselvää, niin kannattaa käydä sitä läpi, mutta ei kannata tehdä siitä koko elämän sisältöä, vaan aina välillä on hyvä ajatella muuta, iloisempia asioita, jos mahdollista.

Jatkuva sureminenhan voi aiheuttaa sen, ettei huomaa iloisia asioita enää. Toisaalta surua aiheuttavien asioiden ja niiden tunteiden sivuuttaminenkaan yhä uudestaan ei taida olla hyväksi.

Faith kirjoitti:

Minusta sekä että. Jos surua aiheuttavassa asiassa ja omassa suhtautumisessa siihen on jotain epäselvää, niin kannattaa käydä sitä läpi, mutta ei kannata tehdä siitä koko elämän sisältöä, vaan aina välillä on hyvä ajatella muuta, iloisempia asioita, jos mahdollista.

Jatkuva sureminenhan voi aiheuttaa sen, ettei huomaa iloisia asioita enää. Toisaalta surua aiheuttavien asioiden ja niiden tunteiden sivuuttaminenkaan yhä uudestaan ei taida olla hyväksi.

Noudata A näitä omia neuvojasi, pääset piirun verran eteenpäin.