Lue keskustelun säännöt.
Vertaistukea ahdistuneilta?
07.05.2019 |
Olen työtön ja köyhä, ja tilanne käy koko ajan huonommaksi. Ahdistus on käynyt niin vaikeaksi, että nyt on pyydettävä vertaistukea - kotioven ulkopuolelle lähteminen on nimittäin lähes ylivoimaista.
Olen aina viihtynyt omissa oloissani, inhonnut väkijoukkoja ja vältellyt ryhmässä toimimista, joten ei ole kyse "ihmisten ilmoille" lähtemisestä, vaan siitä, että olen mieluummin nälässä kuin lähden kauppaan. Olen ollut usein päiväkausia pelkän kaurapuuron ja perunoiden varassa ja tottunut olemaan pari kolme päivää ilman ruokaakin, mutta olen sentään lähtenyt kauppaan heti rahaa saatuani. Sain eilen rahaa, mutta vitkuttelin koko päivän, kunnes annoin suureksi helpotuksekseni (!) itselleni luvan olla lähtemättä kauppaan. Tänään heräsin aamuviideltä innoissani ruoan saamisesta, mutta tässä minä istun, ja kello on neljä. Olen ollut kaksi päivää syömättä JA minulla on ollut ruokarahaa, enkä edelleenkään saa itseäni suihkuun ja ovesta ulos. Ajatus siitä, että saisin jogurttia ja vaikka palasen kanaa ensimmäistä kertaa viikkoihin, ei riitä. Tämä on ensimmäinen kerta.
Minulla ei ole perhettä tai kavereita, joilta saisin vauhtia lähteä liikkeelle. Kukaan ei tiedä minusta mitään. Lasten ja eläinten kohdalla toimii neuvo, että "kyllä se syö, kun tarpeeksi nälkä tulee", mutta minulle ei edes tule nälkä; silmissä mustenee ja päätä särkee, mutta nälkä ei ole.
Miten saan itseni tästä hampaiden pesulle, suihkuun ja ovesta ulos? Jollei vinkkejä ole, vertaistukikin käy. Niiltä, jotka eivät omakohtaisesti tiedä, miltä tällainen järjenvastaisuus tuntuu, ei valitettavasti nyt tarvita mielipiteitä.
Kommentit (4)
Vierailija kirjoitti:
Oletko minkäänlaisen tuen piirissä? Ensimmäisenä ainakin suosittelisin hakeutumaan terveyskeskukseen ja lääkärin juttusille, joka voisi ohjata psykiatrisen sairaanhoitajan luokse keskustelemaan. Mulla oli ihan samanlaista. Ahdisti kauppaan meno, jopa läheiseen metsään meneminen lenkille oli ylitsepääsemättömän vaikeaa, vaikka kuulostaa järjettömältä.
Lopulta sain soitettua ja varattua ajan lääkärille ja siitä se lähti. Pääsin ihanan psyk.sairaanhoitajan juttusille ja vaikka sekin alkuun ahdisti, että olisi pitänyt tuntemattomalle ihmiselle avautua, niin pikkuhiljaa siihen tottui ja mentiin ihan mun tahdilla. Sairaanhoitaja sanoi, että voidaan olla vaikka ihan hiljaa ja istua vaan jos siltä tuntuu. Ehdotti myös että voitaisiin yhdessä käydä lähialueella kävelemässä, että koko ajan olisi se tuki siinä. Pikkuhiljaa alkoi ahdistus hellittää, ainakin se ihan pahin. Eli keskusteluapua suosittelen lämpimästi.
Kiitos siitä, että kommentoit.
En ole tuen piirissä, enkä edes tarvitse sellaista. Tiedän, että jos työtä olisi tiedossa, pyyhältäisin salamana ihmisten eteen olemaan kehittävä, kannustava ja hyväntuulinen. Jos joku tarvitsisi apuani, lähtisin nikottelematta. Kun pääsen lähtemään ovesta, minulla ei ole mitään vaikeuksia, eikä kenellekään tulisi edes mieleen, että tuossa menee aivonsa umpisolmuun vetänyt kaheli.
Soitin kriisipuhelimeen alkusyksystä, kun olin päässyt työpaikkahaastatteluun ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen, tuhlasin haastattelumatkaan puolet kuukauden tuista, mutta en saanut työtä. Kriisipuhelimen työntekijä oli ihana, mutta hänkin ymmärsi hyvin sen, että tarvitsen työtä ja rahaa, en mielenterveyspalveluja. Sain tuosta puhelusta hieman virtaa, mutta se ei kestänyt seuraavaan päivään saakka.
Tästä kauppa-asiasta on tullut suuri ongelma. En uskalla käyttää rahaa, koska sitä ei riitä koko kuukaudeksi, ja jos pitkitän lähtöä vielä yhden päivän, ehkä loppukuusta nälkäpäiviä on yksi vähemmän. Auringonpaiste inhottaa. Talvella oli helpompaa, kun illan pimetessä sai kulkea pelkkänä varjona. Taloudellisen ahdinkoni vuoksi joudun myös välttelemään naapureita, ja huomaamatta jääminen on vain tuurista kiinni. Syömättömyydestä on tullut pahan olon lähteen lisäksi jonkinlainen rangaistus siitä, että en kelpaa töihin.
Kello on puoli kuusi, joten minun ei tarvitse lähteä tänään minnekään. Ehkä huomenna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta kuulostaa siltä että olet masentunut, mikä on ihan ymmärrettävää jos olet joutunut olemaan jo suht pitkään ilman työtä. Lisäksi tuo että et ole pystynyt lähtemään kauppaan, kuulostaa jo aika pahalta sosiaalisten tilanteiden pelolta...Itse olen siinä mielessä samassa tilanteessa että olet myös työtön, ollut jo pitkään ja sosiaalinen fobia on. En oikein osaa antaa muita vinkkejä kuin että aikuissosiaalityön kautta voisit saada apua, vaikka jonkun tukihenkilön jonka kanssa olisi mahdollista asioida ruokakaupassa. Itsellä ei ole kokemusta tästä mutta olen kuullut joidenkin siitä hyötyneen
Vierailija kirjoitti:
Minusta kuulostaa siltä että olet masentunut, mikä on ihan ymmärrettävää jos olet joutunut olemaan jo suht pitkään ilman työtä. Lisäksi tuo että et ole pystynyt lähtemään kauppaan, kuulostaa jo aika pahalta sosiaalisten tilanteiden pelolta...Itse olen siinä mielessä samassa tilanteessa että olet myös työtön, ollut jo pitkään ja sosiaalinen fobia on. En oikein osaa antaa muita vinkkejä kuin että aikuissosiaalityön kautta voisit saada apua, vaikka jonkun tukihenkilön jonka kanssa olisi mahdollista asioida ruokakaupassa. Itsellä ei ole kokemusta tästä mutta olen kuullut joidenkin siitä hyötyneen
Kiitos kommentistasi.
Ymmärtäisin tilanteen, jos minulla olisi tyypillinen sosiaalisten tilanteiden pelko, mutta en minä ihmisiä pelkää (paitsi naapureita, jotka tuntevat pienen taloyhtiön asukkaiden asiat ihan liian hyvin). Kun pääsen liikkeelle, minulla ei ole mitään vaikeuksia olla mukava, puhelias, toimelias ja avulias, joten mahdollinen tukihenkilö saisi lähtöpassit heti ulko-oven tuolla puolen. Minä pidän ostoksilla olemisesta, ja nimenomaan yksikseni. Ovi on se kummallinen, ylitsepääsemätön este.
Minua hieman pelottaa se, olenko aivan harkiten hankkimassa itselleni jonkinlaista syömishäiriötä. Yli 30 vuotta sitten tasainen elämäni mullistui: minä palasin ulkomailta Suomeen, lähdin uudelle paikkakunnalle opiskelemaan, ja vanhempani muuttivat toiselle puolelle maata, minulla ei ollut enää tuttua kotipaikkaa, ja ympärilläni oli valtavasti uusia ihmisiä ja tehtäviä. Jouduin pakottamaan itseni nielemään edes myslinmurusia, ja kykyni syödä normaalisti palasi vasta kuukausien kuluttua. Vuosituhannen vaihteessa olin helposti pari kolme päivää peräkkäin syömättä, kun en jotenkin vain muistanut - töissä en ehtinyt, eikä kotonani ollut ketään ihmettelemässä. Laihduin tuolloin toisen kerran hyvin hoikaksi, vaikka pohjimmiltani olen melkoinen herkkusuu. Nyt minulla on vielä hyvin pitkä matka BMI:n alarajoille, mutta en epäile yhtään, ettenkö pääsisi sinne ja pitemmälle silkan itsepäisyyteni viemänä. Nälkä on jo nyt samalla sekä pakon sanelema tila, rangaistus että palkinto, mitä rahanpuute ja jatkuva juoksevien peruskulujen vuoksi velkaantuminen vain tehostaa. Loppuikääni en voi jatkaa tällä tavalla. :(
Oletko minkäänlaisen tuen piirissä? Ensimmäisenä ainakin suosittelisin hakeutumaan terveyskeskukseen ja lääkärin juttusille, joka voisi ohjata psykiatrisen sairaanhoitajan luokse keskustelemaan. Mulla oli ihan samanlaista. Ahdisti kauppaan meno, jopa läheiseen metsään meneminen lenkille oli ylitsepääsemättömän vaikeaa, vaikka kuulostaa järjettömältä.
Lopulta sain soitettua ja varattua ajan lääkärille ja siitä se lähti. Pääsin ihanan psyk.sairaanhoitajan juttusille ja vaikka sekin alkuun ahdisti, että olisi pitänyt tuntemattomalle ihmiselle avautua, niin pikkuhiljaa siihen tottui ja mentiin ihan mun tahdilla. Sairaanhoitaja sanoi, että voidaan olla vaikka ihan hiljaa ja istua vaan jos siltä tuntuu. Ehdotti myös että voitaisiin yhdessä käydä lähialueella kävelemässä, että koko ajan olisi se tuki siinä. Pikkuhiljaa alkoi ahdistus hellittää, ainakin se ihan pahin. Eli keskusteluapua suosittelen lämpimästi.