Voiko olla myöhemmin aidosti onnellinen, tyytyväinen ja menestynyt elämässään, jos ei olesaanut lapsuudeskodistaan mitään tukea?

Voi. Tiedän, koska olen.

Ei.

Olen kyllä sisulla ja sinnillä ”menestynyt” (maksoin itse työlläni lukion, tein kolmea sivutyötä maksaakseni yliopiston, olin urallani ahkera ja menestyin, etenin johtotehtäviin ja olen ison organisaation johtoryhmässä) muttaMIKÄÄN ei korjaa lapsuuteni väkivaltakokemuksia, pelkoa ja kauhua.

Ja sitä juurettomuutta joka tuli kun vanhemmat hylkäsivät lapsensa kun lapsi täytti 18. Ovesta heitettiin pihalle (ja olin kiltti kympin tyttö, yritin miellyttää vanhempiani kaikessa) ja sain mukaan vain repun vaatteita.

Mutään apua, tulea, apua asunnon etsontään,rahaa tai välittänistä en saanut. Vanhemmat lopetti yhteydenpidon siihen. Heidän ”kakku oli lusittu”.

Olen epänormaali ja yksinäinen, en luota keneenkään, en unohda lapsuuteni kauhuja.

Kyllä se itsestä lähtee, eli sitten kun aikuistuu niin pitäisi osata rakentaa elämäänsä perusasioista. Mutta kyllä silloinkin vaikuttaa se, millaisia ihmisia elämääsi tulee, koska kaikki jättävät oman jälkensä. Sitten lopulta se millaisia syntyvät lapsesi ovat ja näin tarina lähtee alusta, eli uusi sukupolvi. Lopulta sekin aika jonka voit heidänkin elämäänsä vaikuttaa, on melko lyhyt.

Mä en ole saanut mitään henkistä tukea kotoani ja vanhemmiten olen miettinyt sitä todella paljon. Itse lapsia saaneena olen nyt tajunnut kuinka väärin ja epäoikeudenmukaisesti omat vanhempani ovat minua kohdelleet. Minut kasvatettiin syyllistämällä kaikesta ja vähättelemällä ihan kaikkea mitä tein ja mihin osallistuin. Ulkonäköäni mollattiin, varsinkin sitä kun minulle ei koskaan oikein kasvanut kunnon rintoja ja äitini on huomattavan isorintainen. Tuo asia muiden muassa oli ihan loputon hämmästelyn aihe kummankin vanhempani puolelta. Ja huom, ihan B-kuppi oli kuitenkin.

En sitten lähtenyt mihinkään Tallinnnaan korjaamaan asiaa vaikka sitäkin vaihtoehtoa joskus mietin.

Nykyään olen onnellinen, pidän ulkonäöstäni erittäin paljon, olen liikunnallinen ja mulla on kiva työ josta saadulla palkalla tulen ihan mukavasti toimeen, ihana mies ja hyvät välit omiin lapsiin. Heidät olen kasvattanut kannustamalla ja kehumalla. Saas nähdä mitä heistä tulee.

Mutta loppukaneettina, ihan onnellinen olen nykyään eli vastaus kysymykseen on kyllä.

Voi tulla onnelliseksi, mutta on se pirun pitkä tie. Eikä ne kokemukset mihinkään häviä. Näin 50v saattaa edelleen tulla joku yllättävä tilanne, jossa minua jyrätään ja joudun pinnistelemään, etten jää alle. Kokee ikään kuin häivähdyksen siitä lapsen kokemuksesta. Mutta se ei enää haittaa minua. Olo helpotti paljon kun muutamia vuosia sittten lopetin tapaamasta äitiäni.

Onnellisuus on sinussa, et saa sitä ulkopuolelta.

Voi jos hyväksyy itsensä sellaisena kun on. Itselläni on rikkinäinen lapsuus ja sekava nuoruus. Olen käynyt pitkän terapian, jossa itseymmärrykseni on kehittynyt. sisimmältäni olen hyvin outo ja silti onnistunut opiskelemaan ja edistymään päällisin puolin elämässäni. Sureminen on välttämätöntä, jotta pääsee eteenpäin elämässä. Niin kauan kun viha suojaa kuortasi, et pysty pääsemään traumoistasi eroon.

Yhtälailla voi olla onnellinen myöhemmässä elämässään, vaikkei olisi saanut lapsuudenperheessä tukea kuin että on onneton, vaikka kuinka olisi tuettu. Itsestä se kuitenkin pohjimmiltaan lähtee.