Ne, joiden lapset kutsuu vanhempiaan nimellä.

Ei kai se lapsen äiti lapsen isälle äiti ole?

Lapset puhuttelevat meitä "äiti" ja "isi", myöskin puhuessamme toisistamme lapsille, käytämme äitiä ja iskää. Nimillä puhuminen tuntuisi hassulle, kun on tottunut äidittelemään ja isittelemään☺️

Vierailija kirjoitti:

Ei kai se lapsen äiti lapsen isälle äiti ole?

Mutta lapselle on. Sanon lapselle puhuessani esim. käy kysymässä iskältä, kun taas miehelle puhuessani en puhuttele häntä iskäksi.

Romanit kutsuvat yleensä vanhempiaan näiden etunimellä.

Meillä käytetään etunimiä ja myös äitiä ja isää

Isäni on kuollut vuosikymmeniä sitten. Olen alkanut käyttää hänestä vain etunimeä ja joskus painokkaasti etu- ja sukunimeä esim. "'Pekka Pekkanen' se aloitti aamulla juomaan jne". koska mikään isä hän ei perheelleen koskaan ollut ja muistot hänestä eivät ole lämpimät.

Mun vanehmpi lapseni kutsui miestäni jossain vaiheessa etunimellä. Muistaakseni sanoin kyllä yleensä lapselle "isi hakee sinut" tmv., mutta siitä huolimatta lapsi alkoi käyttää etunimeä. Käytti sitä varmasti vuoden ajan ja vaihtoi sitten takaisin isiin. Mulle ei ole mitään väliä, millä nimityksellä kutsuu.

En ole varma, tietääkö mun mies nimeäni. Kun puhuu minusta lapsille käyttää sanaa mamma, muille puhuessa kutsuu minua emännäksi. 

Koen, että mun äitiyttä mitätöidään, kun minusta puhutaan mun lapsille etunimellä (ovat pieniä vielä). Mun anoppi tekee tätä ihan tahallaan. Myös pojalleen, eihän puhu ikinä lapsille  pojastaan isinä, vaan aina "Tero".

Monet haluavat olla "suvaitsevaisia" ja esim. eron tullessa ei kenenkään tarvitse ihmetellä kuka on Tiina ja Tuula ja Jokke ja Kari, kun kukaan heistä ei ole koskaan ollutkaan oikeasti lapsen äiti tai isä. Tai biologisesti kyllä, mutta häpeä omasta lapsestaan on saanut heidät kieltämään äitiytensä ja isyytensä. Parempi olla vain joku tyyppi etunimellä, kuin äiti tai isä. Ja kun avioero sitten tulee, on siihen helpompi ottaa uusi nainen tai mies, kun on jo totuttu siihen, ettei sitä äitiä ja isää koskaan ollutkaan. 

Kun kuulen lapsen kutsuvan oikeaa äitiään tai isäänsä etunimellä, oletan heti, että kyseessä on avioeroperheen lapsi äiti-/isäpuolensa kanssa, jos en tunne heitä. Ja jos tunnen, ihmettelen itsekseni.

Meillä oli tällaista lapsuudessani. Vanhemmat eivät kasvattaneet meitä lapsia lainkaan. He eivät olleet oikein sopivia vanhemmiksi, kun eivät kovin hyvin ymmärtäneet lapsia. Varsinaisesti minut kasvatti perhepäivähoitaja.

Puhun omista vanhemmistani isä ja äitinä sekä nimillä. Mieheni puhu äidistä äitinä ja nimellä. Pojallemme puhumme itsestämme äitinä ja isänä sekä nimillä.