Olisipa minulla ystäviä

Tahdon vain vähän avautua.

Olen vähän päälle parikymppinen nainen ja kadehdin niin niitä, joilla on edes yksi hyvä ystävä. Minulla ei ole nykyisillään yhtäkään. Sairastuin muutama vuosi sitten vakavasti ja silloin olin niin uupunut, etten jaksanut olla kovin sosiaalinen. Osa ihmisistä kai säikähti sairauttani ja katosi elämästäni. Nyt kun voin paremmin, olen tajunnut ettei minulla oikeastaan ole ystäviä, joitain kavereita vain. Ei sellaista ihmistä, kenelle soittaa kun tulee paha paikka tai kenen kanssa käydä kahvilla tai baarissa. Ei naispuolista ystävää kenen kanssa tehdä tyttöjen juttuja. Elämässäni on tapahtunut sairastumisen jälkeen paljon asioita, jotka tahtoisin jakaa jonkun kanssa, mutta sellaista ihmistä ei oikein ole.

En tiedä, mistä yrittäisin edes alkaa etsiä ystävää. Tiedän ettei ihmissuhteita voi pakottaa tapahtumaan. Näyttää siltä, että kaikilla oikeastaan on jo ystäviä tai paras ystävä eikä kukaan tarvitse lisää syvällisiä ihmissuhteita elämäänsä. Olen sosiaalinen ja iloinen, helposti lähestyttävä. Siksi minulla ehkä onkin kavereita ja "hyvän päivän tuttuja". Tuntuu, etten pääse lähemmäs ketään, koska kaikilla on jo joku eikä tarvetta syvemmälle ystävyyssuhteelle. Kelpaan siis vain kaveriksi.

Olen myös huomannut, että ihmiset yrittävät hyötyä kovasti minusta; olen kiltti ja hyvä kuuntelija, ja moni ottaa yhteyttä vain silloin kun tarvitsee jotain. Toivoisin niin, että se olisi molemminpuolista edes joskus. En mielestäni pyydä paljoa, yksi hyvä ystävä riittäisi. Minulla oli aikoinaan yksi paras ystävä, lapsuudesta asti, mutta välimme vain kuolivat kasaan kun hän sairastui, eksyi väärille teille ja alkoi käyttää kamaa. Yritin useasti tehdä aloitetta tapaamiselle ja lähestyä häntä uudelleen, mutta turhaan. Ikävöin häntä edelleen ja tuntuu, ettei hänen jälkeensä elämässäni ole enää ollut ihmistä, joka ymmärtäisi minua kuten hän. Enpä olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut valittavani yksinäisyyttä mutta tässä sitä nyt ollaan. :/