Mistä syntyy ajatus siitä, että toisten pitäisi sanomattakin ymmärtää jotakin?

Kaipa se on toimintakulttuuria tai sitä ympäristöä ja kokemuksen tuomaa oppimista, jossa on itse elänyt. Suomalaiset pitävät itsestään selvänä että kylään mennessämme otamme kengät pois. Meillä on myös tilannesilmää niille poikkeustilanteille, kuten juhlat, jolloin sisälläkin voi olla kengillä.

Kun oli Israelissa 3 kuukautta kestävän jakson, sillä oltiin aina sisälläkin kengät jalassa. En sitä kohta enää ihmetellyt, sillä siellä oli talviaikana (tammi-maaliskuu) yläkerroksissakin yllättävän kylmät lattiat. Minusta oli kyllä melko outoa että olisin ollut siellä kengät jalassa eikä se tuntunut edes kohteliaalta, sillä olohuoneessa oli valkoinen pitkäkarvainen matto.

Tää nyt pitäsi sanomattakin ymmärtää.

Jollei elämän varrella kerry kokemusta ja tietoa joiden pohjalta toimitaan, jokainen joutuisi jokaisessa kanssakäymisessä kertomaan kokoajan kaikille kaikesta kaiken. Aika rasittavaa. Kaikille.

Niinkuin ei koskaan pääsisi autokoulusta pois, ajamaan omilla valoilla.

No, mulla ainakin vanhemmat lapsuudessa oletti, että olisin maagisesti arvannut heidän tunnetilansa ja toiminut sen mukaan vanhempia säästäen. Kun tämä ei tietenkään onnistunut (en ole ajatustenlukija), sanomistahan siitä tuli ja opin tarkkailemaan ihmisiä haukan lailla. Se on aiheuttanut uupumusta. Nyt aikuisena huomaan joskus loukkaantuvani, kun mieheni ei osaakaan lukea minun ajatuksiani. Terapia on toki auttanut ja omia lapsia ei ole.