Lue keskustelun säännöt.
Nyt on voimat totaalisesti loppu uhmaikäisen kanssa
07.03.2013 |
Siinähän se jo tulikin. Olen alkanut pelätä kaikkia siirtymätilanteita, kun lapsi käyttäytyy silloin kuin paholaisen riivaama. 3-vuotias tyttö kyseessä. Huutaa, raivoaa, heittäytyy selälleen niin, että takaraivo paukkoo maata. Jos yritän ottaa syliin tai mennä lähelle, niin hakkaa, potkii, puree, repii hiuksista, nahasta, vaatteista. Ei auta vaihtoehdot, että "puetko itse, vai puenko minä" tai "laitatko punaisen vai liilan haalarin". Ei voi pitää kiinnikään, jotta rauhoittuisi, kun satuttaa silloin minun lisäksi myös itseään.
Mimmi potkii ja heittelee raivopäissään tavaroita, hyvä että ikkunat ovat vielä ehjät. Ja meillä tosiaan kukaan muu ei potki tai heittele mitään mihinkään, että ei ole kyse mistään mallioppimisesta, ainakaan kotoa.
Enää ei auta edes maanittelut, asioiden selittäminen, laulaminen, huumori. Ei mikään.
Ei hel... että olen lopussa. Kaikki keinot, jotka tiedän, olen kokeillut. Olen aina ajatellut, että kunhan ei anna periksi, ja siksi täällä ollaan näistä asioista jaksettu pitää kiinni. Tähän asti. Nyt en enää pysty, en jaksa, en kykene. Kauppareissu jäi nyt tekemättä. Kaappi ammottaa tyhjyyttään, joten sapuskaa ei juurikaan ole. Keitellään sitten vaikka puurot kun nälkä yllättää, vaikka opetusmielessä mieleni tekisi sanoa lapselle, että ruokaa ei nyt ole, kun ei lähdetty sinne kauppaan, mutta se olisi lapsellista.
AAAAAA!
Kommentit (8)
Olisi hieman marttyyrimaista mielestäni...
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kyllä se mustakin olis vähän lapsellista. Ei ole millään tavalla uhmaikäisen syy, että äiti ei jaksanut vängätä ja kantaa rimpuilevaa lasta autoon ja kauppaan. Ei lapsella voi olla vastuuta siitä, onko kotona kaapeissa ruokaa vai ei.
Sinänsä hyvin ymmärrettävää, että väsyy noin kovaan uhmaikään. Itsekin alan olla aika poikki keskimmäiseni kanssa. Kaikesta, ihan kaikesta tulee valtava tahtojen taistelu. Yritän siis valita taisteluni hyvin ja pidän niistä kiinni loppuun asti. Kerran tosin luovutin ulosmenon kanssa kun olin 45min yrittänyt väkisin pukea huutavaa lasta ja sitä ennen jo hyvällä monta kertaa.
Ole itsellesi armollinen. Aika auttaa tai ainakin helpottaa. Varmasti lapsesi tulee olemaan aina kovapäinen, mutta kun uhma hellittää, se kovapäisyys ei tunnu enää niin raskaalta kun on nähnyt pahempaakin.
Minua on helpottanut ihan se, että pidän lasta itsestä pois päin. Istun lattialla ja sidon lapsen kädet hellän lujasti itsestäni pois päin ja niin ettei pääse jaloillaan potkimaan minua. Tämä siis silloin jos yrittää vahingoittaa itseään.
Tsemppiä! Kuulostat ihanalta äidiltä!
Kyllä sen voi varmasti kolmivuotiaalle sanoa, että ei ole ruokaa, on haettava kaupasta. Saattaa olla että auttaa, jos lapsi itsekin haluaa kauppaan, tai sitten suuttuu siitäkin, ettei ole sitä ruokaa.
Väheneekö kiukku yhtään ja suostuuko pukemaan, jos mainostat sitä kauppaan menemistä, tyyliin tehdään lista ja saa valita sitten kaupasta jonkun lelun tai jotain jos on kiltisti, ja pukeminen olisi vain ohimennen äkkiä että päästään sinne kauppaan.
Tsemppiä tosi paljon, ehkä auttaa jos ajattelet että vaihe on ohimenevä? Hyvä että olette olleet johdonmukaisia. Jos omat voimat loppuu, niin alentuisin kyllä sinne uhkaus ja lahjonta -tasolle. Kolmivuotiaalle voi minusta jo antaa satuttamisesta jonkun välittömän rangaistuksen. Ja hyvästä käytöksestä palkita.
Niin siis, on eri asia sanoa että katso nyt, kun kiukuttelit niin nyt meillä on ruoka loppu, kuin sanoa että katsopa, ei ole ruokaa muuta kuin puuroa, mistäköhän sitä ruokaa saisi.
Ja uhkaus ja lahjonta -linjalla en tarkoittanut sellaista todellista alentumista, jossa keksitään noita lahjoja ja uhkailuja matkan varrella ja unohdetaan ne kuitenkin tai lepsuillaan kriteereissä, en usko että ap viestinsä perusteella sellaiseen lähtisikään. Mutta palkinto ja rangaistus -linja kuitenkin, jossa etukäteen, ennen uhmakohtausta ilmoitetaan palkinto ja kriteerit, ja pidetään niistä sitten kiinni, ja rangaistusta edeltää napakka varoitus siitä mitä ei saa tehdä ja mitä siitä seuraa jos vielä tekee.
Ja voihan sitä joskus antaa periksi, kuten nelonen sanoi, valitse taistelusi, mikä on niin tärkeä että se täytyy käydä ja minkä voi antaa olla tai keplotella jotenkin ympäri.
Hei ap, meillä on pian 6 täyttävä erityislapsi joka käyttäytyy kuten teidän uhmis. Tiedän tunteesi, mitä tulee tilanteiden "ennaltapelkäämiseen"...meillä tämä uhma on kestänyt jo vuosia ja pahenee aina vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entä supernannyn opit? Joka kerta jäähylle, kun käyttäytyy huonosti ja nimenomaan joka kerta samalla kaavalla: 1) annat käytöksestä varoituksen. Sanot lapselle, että jos ei lopeta, joutuu jäähylle 2) lapsen jatkaessa viet jäähylle 3) laskeudut lapsen tasolle, katsot silmiin ja sanot jämäkästi, että nyt jouduit jäähylle, koska et totellut äiti ja olet siellä 3 minuuttia (minuutti/ikävuosi) 4) joka kerta, kun lapsi tulee sieltä pois, viet takaisin puhumatta mitään ja aloittamalla ajan uudestaan....vaikka sata kertaa. 5) kun lapsi on ollut jäähyllä vaaditun ajan, laskeudut lapsen tasolle, kerrot miksi lapsi joutui jäähylle lyhyesti ja ytimekkäästi ja pyydät anteeksipyyntöä. Jos lapsi ei suostu, jäähy alkaa alusta 6) kun anteeksipyyntö on saatu, hali ja suukko ja sitten aihe unohdetaan kokonaan.
Tätä toistat riittävän monta kertaa, niin uskoisin että menee perille. Tärkeintä on sama kaava, rauhallisuus ja jämäkkyys. Tärkeintä on, että pysyt itse rauhallisena ja itse asiassa rauhallisuus pysyy helpommin, kun sitä ei ole edeltänyt maanittelua, uhkailua, houkuttelua, kiristystä. Pinnasi ei ole vielä ehtinyt kiristyä vaan toteat kylmän rauhallisesti asian olevan jäähyn paikka ja senkin jälkeen pidät mölyt mahassa vaan viet lapsen jäähylle uudestaan ja uudestaan...
Meillä mentiin tovi sillä, että aina välillä sai mehun kaupasta, jos ostosreissulle lähtö ja kaupassakäynti olivat menneet sujuvasti. Ikäänkuin extempore. Ei siitä kauaa ole, kun neiti sai raivareita jo ennen kauppaanlähtöä pelkästään siitä, että "minä haluan mehuuuuuuun!", kun välillä ei oltu ostettu, ettei tulisi tavaksi. Mutta tavaksi se näytti jo tulleen. Siksi lahjonta on jäänyt pois (ainakin toistaiseksi) vaihtoehtolistasta.
Yritin ensin innostuneena mainostaa, että likka saa omat kärryt ja saa itse valita mitä hedelmiä otetaan. Sitten ehdotin kahta lemppariruokavaihtoehtoa, joista saisi päättää kumpaa tänään tehdään. Ja muutamaa muutakin, joita nyt tässä turhautumispuuskassa en muista.
Olen selittänyt muksulle, että jos toista satuttaa, lyö potkii jne. niin toiselle tulee paha mieli ja hänestä tuntuu kurjalta. Pitäisikö ottaa jokin jäähypenkki tai muu kasvatusohjelmien klisee käyttöön?
Johan tässä alkaa itsekin toipumaan tästä tuskasta :D Kiitokset ihanista vastauksista!
-Ap
Miks olis lapsellista, että kertoo totuuden?